Reporadio.fi
Reporadio -kirjan virallinen kotisivu


Jarmo Viljakainen - Valtiotieteen lisensiaatti, journalisti, tietokirjailija, syntynyt Helsingissä 1948.
Kohokohtia kirjan sivuilta

Otsikot

JOHDANTOLUKU

MILLAINEN OLI KUMOUSTA PELKÄÄVÄN PORVARIN REPORADIO?

Tämä tietopamfletti kuvaa vasemmistoradikaalin ”reporadion” aikaa ja paljastaa sananvapauden sankarit ja konnat. Tarkastelukulma on selkeän oikeistolainen ja aitoihin demokraattisiin arvoihin uskova, ei siis punaisen monopoliradion poliittisia tavoitteita ymmärtävä. Reporadio oli alun perin oikeiston pilkkanimi Eino S. Revon vuosina 1965-1969 johtamalle Yleisradiolle. Tuo nimitys tarkoitti lähinnä valtion monopoliradion äärivasemmistolaisuuden leimaamaa radikaalia ohjelmatoimintaa. Se kohdistui myös Revon tapaan johtaa yhtiötä. Poliittinen vasemmisto ja sen edustajat Yleisradiossa alkoivat käyttää nimitystä positiivisessa mielessä. Suurelle osalle tuon ajan toimittajia ”reporadiolaisuus” oli hienoa ja ihailtavaa. Se oli uudenlaista journalismia ja vapautunutta, kriittistä ja myös uusvasemmistolaista ohjelmatoimintaa. Oikeistolaisesti ajattelevat eivät tuota ihanuutta allekirjoittaneet. Miksi näin - siitä kohta enemmän.

Vallankumouksen tekijöistä on tehty "demokraattisia uudistajia"

Yleisradion historiikin mukaan ajanjaksoa 1965-1969 alettiin kutsua reporadioksi, joka ”oli alun perin pilkkanimi, mutta on muuttunut neutraaliksi”. Historiikissa puhutaan verhoillusti ”uudistajien yhteentörmäyksestä perinteisen eliitin kanssa”. (Salokangas, Raimo: Yleisradion historia 2. osa 1949-1996, Yleisradio Oy, WSOY 1996, 151). Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että sekä Repo että hänen seuraajansa pyrkivät ajan mittaan ikään kuin liudentamaan ja neutraloimaan tekojaan vallankumousradiossa. On puhuttu vain uudistamisesta ja tiedonvälityksen ”demokratisoinnista” ja lakaistu maton alle radikaalien selvät äärivasemmistolaiset tarkoitusperät.

Kirjoitan tämän puheena olevan, pääjohtaja Eino S. Revon nimen mukaan syntyneen käsitteen pienellä kirjaimella ja yhteen. Se on yksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimiston hyväksymä kirjoitustapa. Muita kirjoitustapoja ovat Repo-radio ja Reporadio. Valitsin kirjoitustavan reporadio, koska käsitteessä kyse on ennen muuta ilmiöstä, ohjelmapoliittisesta ideologiasta, ns. informatiivisesta ohjelmapolitiikasta ja sen kytkeytymisestä poliittiseen ”maailmankuvaan” nimeltä kommunismi. Vertailukohtina reporadiolle voisi mainita sellaisia käsitteitä kuin kekkoslaisuus, taistolaisuus, brezneviläisyys tai vaikkapa maolaisuus tai jopa kristillisyys. Kaikkien pohjana on erisnimi, ilmiön syntyyn vaikuttaneen henkilön nimi.

Sitaatit kuvaavat aatteiden kamppailun paremmin kuin referoiva tulkinta

Kirjoitan paljon sanoja sitaateissa, kun selvitän jonkun henkilön tai jonkin yhteisön poliittista näkemystä. Käytän myös runsaasti suoria sitaatteja. Tämä on mielestäni aivan olennaista, kun pyritään selvittämään pääosin poliittista ilmiötä, siis reporadiota. Vain suoralla sitaatilla voidaan päästä lähimmäksi asioiden ja poliittisten mielipiteiden oikeata olemusta. Jos olisin käyttänyt vain epäsuoraa kerrontaa, olisivat esimerkiksi Kokoomuksen ja SKP:n edustajien kannanottojen poliittisen nyanssit kadonneet. Kun sen sijaan olen pannut sanoja ja käsitteitä sitaatteihin tai mainitsen ne etuliitteellä ns., haluan nimenomaan tuoda esille niiden poliittisen, manipuloivan tarkoituksen. Poliittisessa viestinnässä on aina kysymys myös aatteiden kamppailusta, siitä, kenen sanoilla ja käsitteillä keskustellaan. Viime kädessä 1960-luvun lopulla oli kysymys pelkistetysti siitä, mitä sanat demokratia ja sananvapaus tarkoittivat oikeistolle ja vasemmistolle. Siis millaiseen kansalaisyhteiskuntaan eri poliittisten ryhmien sanoilla ja käsitteillä tähdättiin.

Kirjan rakenne on alku- ja loppulukujen osalta systemaattinen, mutta keskeisten tapahtumien osalta kronologinen. Korostan, että tämä ei ole pikkutarkka Yleisradion historia puheena olevilta vuosilta, vaan oikeistonäkökulmaan painottuva poliittis-filosofis-yhteiskunnallinen ja viestintäpoliittinen tarkastelu.

Reporadio kesti pääjohtajan pestistä 1965 kurinpidolliseen pakkolomaan 1972

Tämä teos ajoittuu vuosiin 1965-1972. Eino S. Repo aloitti pääjohtajana vuoden 1965 alusta, ja hänen toimikautensa päättyi vuoden 1969 lopussa. Varsinainen reporadion aika oli siis Eino S. Revon pääjohtajakausi 1965-1969, mutta käsittelen tapahtumia osittain vuoteen 1972 saakka. Näin sen vuoksi, että uuden pääjohtajan Erkki Raatikaisen kauden alkua leimasivat ristiriidat vanhojen ”reporadiolaisten” ja ”normalisoijien” välillä. Tuolloin nähtiin ja kuultiin edelleen uhmakkaita kohuohjelmia, kuten Sirkus Pasila, radion Ristivetoa -sarja ja televisioteatterin suoraan toimintaan kehottaneet näytelmät.

Yleisradion historiikin mukaan reporadion aika päättyi, kun Repoa ei valittu pääjohtajaksi uudeksi viisivuotiskaudeksi, siis vuoden 1969 lopussa. Tosin historiikki puhuu reporadion ”jälkivaiheen lopusta”, joka päättyi kesään 1972. (Yleisradion historia 2, 151, 167). Mielestäni tuo ajankohta oli todellinen reporadion ohjelmapolitiikan loppuhuipennus, sillä Repo ja hänen taistolaiset ohjelmantekijänsä sinnittelivät vielä kesään 1972 saakka. Tuolloin Yleisradion hallintoneuvosto määräsi Eino S. Revon kurinpidolliselle puolen vuoden pakkolomalle. Syynä olivat hänen johtamansa ääniradion äärivasemmistolaiset vappuohjelmat. Näitä toimiluvan ja ohjelmatoiminnan säännöstön vastaisia tuotoksia eivät hyväksyneet edes kaikki sosialidemokraatit. Niitä ihmettelivät salaisen muistion mukaan jopa kommunistit. Onneksi ne ohjelmat kuitenkin lähetettiin, sillä ne paljastivat lopullisesti ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan todellisen karvan ja tavoitteen – ne olivat kuin suoraan Neuvostoliiton tai DDR:n televisiosta. Ne julistivat, millaista ”maailmankuvaa” ja ”oikeita tietoja” marxilais-leniniläinen ohjelmisto välitti. Revon kausi Yleisradion palveluksessa päättyi lopullisesti vuonna 1975, kun hänen pestinsä ääniradion johtajana päättyi.

Tämä on näkökulma oikealta reporadion edustamaan ns. vastakulttuuriin vasemmalla

Yleisradion historiikissa kaipailtiin oikeistolaista, porvarillista näkökulmaa reporadioon. Näin sen vuoksi, että muut, mm. Marja Tuominen ovat tarkastelleet aihetta ns. vastakulttuurien kannalta. Kommunistin näkemys löytyy Pertti Hemanuksen kirjasta Reporadion nousu ja tuho. Päähenkilön Eino S. Revon omat muistelmat Pihlajanmarjat valottavat asiaa melko kapeasti, mutta niitä ovat täydentäneet Revon lausunnot eri yhteyksissä. Nuo niin sanotut vastakulttuurit olivat lähes poikkeuksetta myös vasemmistolaisia, hyvinkin äärivasemmistolaisia. Käsite vastakulttuuri on hieman epätarkka ja harhaanjohtava, koska todellisuudessa se tarkoitti pääasiassa sosialistiseen yhteiskuntanäkemykseen pohjautuvaa kulttuuria. Selkeämpää on puhua vasemmistolaisesta ja oikeistolaisesta kulttuuriajattelusta ja niiden välisestä hegemoniataistelusta. Siis länsimainen, demokraattinen yhteiskuntajärjestys vastaan totalitaarinen kommunismi. Kun ns. vastakulttuurin ihanteena olivat Neuvostoliitto ja Kuuba, Stalin ja Che Guevara, niin asetelma oli varsin selvä.

Valtionradion virallisessa historiikissa peräänkuulutettiin aivan oikein sellaista tarkastelua, ”jossa näkökulma olisi kumousta pelkäävän porvarin tai radikalismia vierastavan ´hiljaisen enemmistön´” (Yleisradion historia 2, 152.). Tämä teos on nimenomaan sosialistista vallankumousta pelänneen oikeistolaisen näkökulma, jossa reporadio nähdään pääosin äärivasemmistolaisten käsikassarana. Lähtökohtani on länsimainen, yksilökeskeinen, liberalistinen viestintäkäsitys. Siihen kuuluvat keskeisinä asioina radiomonopolin vastustaminen ja kilpailun ja moniarvoisuuden puolustaminen viestinnässä. Tämä liberalistinen, wiiolainen näkökulma edellyttää, että kansalaiset voivat mahdollisimman vapaasti lähettää ja vastaanottaa viestejä. Reporadion aikana näin ei ollut, koska Yleisradiolla oli yksinoikeus radio- ja televisiotoimintaan.

Puskalan toimisto paljasti kommunistien suunnitelmat - Kullervo Rainio manipulaation radiossa ja televisiossa

Keskeinen osa tässä tarkastelussa on varsinaisten arkistolähteiden lisäksi aikalaisten haastatteluilla ja kirjoilla. Arkistolähteistä tuorein ovat niin sanotun Puskalan toimiston paperit. Niihin sain ensimmäisenä tutustua Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa, jonne mikrofilmit siirrettiin joulukuussa 2007. Kiitokseni järjestelyistä arkiston henkilökunnalle. Puskalan tiedusteluraportit kertovat selvästi kommunistien suunnitelmat Suomen ”henkiseksi miehittämiseksi”. Haastattelut painottuvat luonnollisesti henkilöihin, jotka suhtautuivat reporadioon kriittisesti jo sen ollessa todellisuutta. Aivan keskeisiä heistä ovat olleet valtioneuvos Harri Holkeri, VTM Jouni Mykkänen, ministeri Marjatta Väänänen ja kansanedustaja Pertti Salolainen. Mukana on myös muiden tapahtumien pyörteissä olevien muistikuvia.

Puheenvuoron saavat niin ikään tuon ajan syrjityt, ns. ulkopoliittisesti epäluotettavat, anti-kekkoslaiset, toisinajattelevat oikeistolaiset: toimittaja ja kustantaja Kauko Kare ja sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio. Kare pureutui poleemisesti yya-ajan kekkoslaiseen yksinvaltaan ja politiikan vääristyneeseen sanastoon; Rainio esitti kokoomuslaisille päättäjille erittäin hyödylliseksi osoittautuneen analyysin manipulaatiosta radiossa ja televisiossa. Professorin poliittis-psykologinen näkökulma avasi kerralla reporadion vallankumouskaaderien propagandametodit. Analyysistä tuli hyvä työkalu reporadion vastustajille. Kareen ja Rainion nostaminen näkyvästi esille lienee monille aikalaisille vähintäänkin outoa. Minusta he sanoivat monia asioita suoremmin kuin kukaan muu, pelkäämättä poliittisen uransa kariutumista tai olematta rähmällään.

Kamppailu Yleisradiosta liittyi taisteluun länsimaisesta yhteiskuntajärjestyksestä

Poliittinen kamppailu Yleisradiosta oli kovan luokan kansallinen kysymys 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Valtion monopoliradion ohjelmapoliittisesta linjasta käytiin ankara ideologinen taistelu, ennen muuta oikeiston ja kommunistien välillä. Tämä asetelma määrää myös teoksen poliittisen tarkastelun painopisteen. Puolueista pääosissa ovat Kansallinen Kokoomus ja Suomen Kommunistinen Puolue SKP sekä sen eduskuntapuolue, valvontakomission Andrei Zdanovin aikoinaan ideoima peitejärjestö Suomen Kansan Demokraattinen Liitto Skdl. Tuohon aikaan Kokoomus oli kommunisteille vielä ns. luokkavihollinen ja oikeisto tietysti vastusti ehdottomasti sosialismia ja kommunismia. Pienet porvaripuolueet olivat pääosin samoilla linjoilla kuin Kokoomus.

Erityisesti valtion radiomonopolin kannattajat kutsuivat 1960-1970-luvun yleisradiotoiminnan järjestelyä ”duopoliksi”, koska Suomessa oli myös kaupallinen televisioyhtiö Oy Mainos-TV-Reklam Ab. Meidän järjestelmäämme verrattiin mielellään Britanniaan, jossa oli BBC ja kaupallinen televisio ITV. Haluttiin antaa sellainen vaikutelma, että Mainos-TV olisi jonkinlainen vahva ”duopolin” toinen osapuoli. Sanottiin jopa, että ei meillä ollut mitään radiomonopolia. Tämä näkemys oli ja on väärä, sillä Mainos-TV:llä ei ollut omaa kanavaa eikä omaa toimilupaa. Se toimi Yleisradion antamissa ohjelmablokeissa täysin vuokraisännän ehdoilla. Toimiluvassa mainittiin vain, että Yleisradiolla oli mahdollisuus käyttää apunaan Mainos-TV:tä. Kaiken lisäksi vuokralaisella ei yhtiöiden välisen sopimuksen mukaan ollut oikeutta lähettää uutis-, ajankohtais- ja urheiluohjelmia. Vapaasta ohjelmakilpailusta ei siis todellakaan ollut kysymys, joten rinnastus Britanniaan oli virheellinen. Meillä ei ollut todellista duopolia.

Revon radiomonopoli turvasi Kekkosen, Neuvostoliiton ja ns. kansanrintamahallitusten edut

Reporadion aikana Suomen poliittinen elämä oli hyvin erilainen kuin nyt. Presidentti Urho Kekkonen hallitsi lähes yksinvaltiaana ja hänen politiikkaansa toteutti keskustan ja vasemmiston ns. kansanrintamahallitus. Tämän lisäksi eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö vuosina 1966-1970.

Kokoomus otti erityisen voimakkaasti kantaa kilpailun ja mahdollisimman vapaan viestinnän puolesta. Porvaripuolueiden ja niiden lehdistön piirissä pääosin vastustettiin yleisradiotoiminnan monopolisointia. Sen sijaan presidentti Urho Kekkosen tueksi ryhmittynyt Maalaisliitto-Keskustapuolueen vasemmisto, ns. K-linja oli tiukasti radiomonopolin kannalla. Samalla kannalla oli tietysti vasemmisto, Sdp ja SKP / Skdl. Monopolin vartiointia korosti se, että presidentin poika Matti Kekkonen oli välillä yleisradiotoiminnasta vastaavana ministerinä.

Vasemmistopuolueet katsoivat, että valtiojohtoinen radiomonopoli turvasi parhaiten sananvapauden. Parlamentaarisessa valvonnassa oleva Yleisradio oli luonnollisesti paremmin poliittisesti ohjattavissa kuin yksityiset tiedotusvälineet. Yleisradiotoiminnan merkitystä korosti myös se, että työväenpuolueiden lehdistö oli levikiltään ja resursseiltaan alakynnessä porvarilehdistöön verrattuna. Vasemmistossa nähtiin lisäksi, että maan vaikuttavin väline oli ratkaiseva apu yhteiskunnallisen ajattelun ja kehityksen kääntämisessä vasemmalle. SKP / Skdl halusi käyttää nimenomaan Yleisradiota kansan henkiseen pohjustamiseen vallankumouksen tielle. Tämän tavoitteen takana oli myös Moskova.

Kekkoselle ja hänen K-linjalleen oli tärkeätä pitää yleisradiotoiminta valtion monopolina ja aisoissa sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Sen vuoksi kaupallinen Tesvisio oli myös kaadettava Yleisradion syliin. Yksityinen televisiokanava olisi saattanut käyttäytyä kuin porvarilehdistö, joka joskus uskalsi jopa arvostella Kekkosta ja hänen politiikkaansa. Tosin niin kutsuttuja presidentin myllykirjeitä ja muita haukkuja lehdet saivat kirjoituksistaan. Kekkosen Maalaisliitto-Keskustapuolueella oli myös suunnitelma vallata valtakunnan suurin sanomalehti puoluetta lähellä olevien yhtiöiden avulla.

Reporadion "uudenlainen ohjelmatoiminta" oli vyörytystä sosialismiin

Yleisradion historiikissa tämä virallinen reporadioliturgia ilmaistaan pehmein, varsin epäpoliittisin sanakääntein. Vallankumouksen pohjustus saa kauniin määrittelyn. Repo antoi Yleisradioon ja yhteiskuntaan ”kerääntyneiden paineiden käynnistää uudenlaista ohjelmatoimintaa”. Hän oli salliva uudistusten alulle panija ja hänen aikanaan radiosta tuli ”yhteiskunnallisen taistelun väline”. Yleisradio sai ihmiset ajattelemaan ja ”viime kädessä toimimaan” (Yleisradion historia 2, 166-167).

Haluan asettaa kyseenalaiseksi romantisoidun Eino S. Revon ja reporadion kultin. Mielestäni on aika unohtaa tähän asti vallinnut kanonisoitu totuus ja avata keskustelu reporadion todellisesta luonteesta ja äärivasemmistolaisten työntekijöiden vallankumouksellisista tavoitteista.

Mielestäni reporadio tarkoittaa edelleen ennen muuta Eino S. Revon pääjohtajakauden äärivasemmistolaisten vyöryttämää valtion radiomonopolia. Siis ohjelmatoimintaa, jossa toimittajat rikkoivat uhmakkaasti lakia, toimiluvan ehtoja ja ohjelmatoiminnan säännöstöä. Reporadio lähetti paljon asiattomia ja yksipuolisia ohjelmia, joissa ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan nimissä noudatettiin huonoa lehtimiestapaa ja syyllistyttiin lukuisiin yksilöiden ja yhteisöjen oikeuden loukkauksiin. Porvarillisesti ajatteleville 1960-luvun reporadion radikaalit ohjelmat olivat epätasapuolisia ja repiviä. Heidän mielestään Revon johtama Yleisradio pilkkasi perinteisiä arvoja ja instituutioita ja teki ammattitaidottomasti selvästi yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen tähtääviä ohjelmia.

Reporadion historiaa ovat siis tähän mennessä tarkastelleet lähes kokonaan vain siihen liittyneet henkilöt. Yleisradion virallisessa historiikissakin asiat nähdään korostetun neutraalisti ja äärivasemmistolaisia ”uudistajia” kovasti ymmärtäen. Vasemmistoradikaalia reporadiota ovat laajemmin tarkastelleet vain vähän ne porvarillisesti ajattelevat henkilöt, jotka pitivät jo aikalaisina 1960-luvulla sen toimintaa epätasapuolisena ja poliittisesti pahasti vasemmalle kallistuneena. Tämän tekijä oli reporadion aikana lukiolainen ja valtiotieteen ylioppilas.

Reporadio sai alkunsa monien sattumien ja ennakkosuunnitelmien summana. Sattumaa oli ensiksikin se, että nimenomaan television katsojakunta laajeni 1960-luvun lopulla. Tv-lupia oli 1970-luvun taitteeseen tultaessa jo miljoona. Sattumaa oli myös se, että nk. uusvasemmistolaisuus löysi tiensä Britanniasta Suomeen ja voimistui juuri reporadion aikoihin.

Sen sijaan hyvin suunnitelmallista oli se, että presidentti Urho Kekkonen runnasi perhetuttunsa, sittemmin ystävänsä, filosofian maisteri Eino S. Revon Yleisradion johtoon keskustan ehdokkaana vuoden 1965 alusta. Tuolloin sitoutumaton pääjohtaja Einar Sundström jäi eläkkeelle. Suunnitelmallista oli myös Yleisradion ja Mainos-TV:n kaupallisen kilpailijan Tesvision ajaminen ahtaalle ja fuusioiminen Yleisradioon samoihin aikoihin. Näin saatiin maahan Kekkosen luottomiehen johtama, monopoliasemassa toimiva valtion radioyhtiö. Se pysyisi varmasti presidentille lojaalina niin sisä- kuin ulkopolitiikassa.

Ns. taistolaiskommunistit olivat NKP:n ja KGB:n käsikassaroita - Toimittajaliiton jäsenet uskollisia Leninin sotureita

Taisteluun Yleisradiosta liittyi 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla olennaisesti suuri itäinen suunnitelma, jonka takana olivat Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue NKP ja sen rautahansikas, salainen tiedustelupalvelu KGB. Tavoitteena oli ohjata Suomi sosialismiin mahdollisimman rauhanomaisesti. Käsikassarakseen NKP-KGB valitsi SKP:n vähemmistön, ns. stalinistit eli taistolaiset, joiden nousu ajoittuu tarkasteluni loppuvaiheeseen 1969-1972. Taistolaisuus voimistui koko 1970-luvun ja oli voimakas turbulenssin aiheuttaja suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vaikuttava uusi, lähes puolet kansasta tavoittava tiedotusväline, televisio, oli saatava vallankumouksen palvelukseen. Siinä NKP-KGB-SKP-akseli käytti taitavasti hyväksi Suomessa jylläävää ns. uusvasemmistolaista liikehdintää. Sen vanavedessä voimistui itäisellä tuella myös äärivasemmistolaisuus. Avainasemassa olivat kommunistitoimittajat ja muu tiedotusvälineiden henkilöstö. Nämä todelliset Leninin soturit halusivat lehdistön ohella valtion radion, tämän ratkaisevan instrumentin marxilaisen ”objektiivisen totuutensa” äänitorveksi. Heillä oli oma liittonsakin, Toimittajaliitto ry, ja heitä koulutettiin Sirola-opistossa ja Moskovan koulussa. Moskovassa haluttiin, että suomalaiset journalistit saataisiin ruotuun siihen mennessä, kun niin kutsuttu työläisten ratkaiseva taistelu oli alkava. Myös aseiden käytön opetus liittyi koulutukseen Neuvostoliitossa. Toimittajaliiton vaikutus kasvoi 1970-luvulla taistolaisuuden voiman myötä ja liiton pukinsorkka on näkynyt pitkälle tähän päivään suomalaisessa mediassa.

Moskovan tavoitteena Suomen "henkinen miehitys"

Voidaan perustellusti sanoa, että viestinnässä ja yhteiskunnassa elettiin eräänlaisia uusia vaaran vuosia 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkaessa. Eduskunnan muuttuminen vasemmistoenemmistöiseksi 1966 johti NKP:n ja KGB:n strategiaan kuuluvaan, niin sanottuun kansanrintamaan, jossa olivat yhteistyössä vasemmisto, talonpojat ja kaikki työtätekevät. Se avasi tien KGB:n tavoittelemalle Suomen ideologiselle, eräänlaiselle henkiselle miehittämiselle. Vallankumouksen valmistelu huipentui silloin, kun Neuvostoliitto nimitti Helsingin suurlähettilääkseen kovan linjan brezneviläisen kommunistin Aleksei Beljakovin kesällä 1970. Jo syksystä 1969 alkaen äärivasemmistolaiset Yleisradion tv-teatterissa ja ääniradiossa olivat tehneet parhaansa vallankumouksen valmistelemiseksi. Kohuohjelmia oli useita, ja ne jatkuivat vuonna 1970. Ainoa suuri takaisku vallankumouksen tiellä oli oikeiston voitto ”radiovaaleissa” 1970, jolloin vasemmisto menetti enemmistönsä eduskunnassa. Suomen onneksi!

Tämä teos ei siis ole ylistyslaulu äärivasemmiston ja ns. liberaalien porvarien mediakultille nimeltä reporadio. Päinvastoin, Eino S. Repo ja hänen johtamansa Yleisradio lasketaan jalustalta ja asetetaan oikeisiin mittasuhteisiin. Vasemmiston ja ns. liberaalien porvarien keskuudessa reporadio oli ja on edelleen Yleisradion vapautumisen ja uudistumisen kausi, ikään kuin seuraavien pääjohtajien aikana ei olisi tapahtunut mitään niin ”edistyksellistä”. Näin ei ollut, vaan mielestäni reporadion toiminta oli täynnä vallankumousvouhotusta, harkittuja yksilöiden oikeuksien loukkauksia, piittaamatonta perinteisten arvojen tallaamista ja ammattitaidotonta johtamista ja ohjelmantekoa. Heikkoon johtamiseen liittyi ideologista ylimielisyyttä ja eräiden lausuntojen mukaan varsin runsasta alkoholin käyttöäkin.

Sankarit eivät käännä takkia - konnat vaikenevat

Tarkasteluni ei ole jälkiviisautta, vaan perustuu 1960-luvun aikalaisten jo reporadion kuumina vuosina ja myöhemmin esittämiin näkemyksiin. Reporadion kultin kaataminen ei tässä perustu viestintäpoliittiseen takin kääntöön, vaan lähteiden ja myös kirjoittajan omien kokemusten kertomaan. Kirjassa luodaan myös kuva reporadion ideologien marxilais-leninistisistä lähtökohdista, jotka olivat pohjana Revon perustaman ns. PTS-elimen työlle.

Reporadion historialla on siis omat sankarinsa ja konnansa. Tämän oikeistolaisen näkökulmani sankareita ovat ne, jotka vastustivat valtion radiomonopolia ja sen käyttöä yksipuoliseen äärivasemmistolaiseen propagandaan. Kaikki, jotka 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa puhuivat moniarvoisen sähköisen viestinnän puolesta, ovat sananvapauden ja suomalaisen parlamentaarisen demokratian sankareita. Reporadion aikana heitä olivat poliittisesti oikealla olevat. Kokoomus ja pienet porvariryhmät aloittivat eduskunnassa jo syksyllä 1967 Eino S. Revon ja reporadion voimakkaan arvostelun. Tämän vuoksi erityisesti Kokoomuksen edustajat nousevat muiden ohi.

Revon syrjäyttämiseen löytyi myöhemmin tukea kaikista muista ryhmistä paitsi kommunisteista. Tärkeitä olivat ennen muuta Keskustapuolueen nk. V-linja ja sosialidemokraattien oikea laita, osin nk. asevelisosialistit. Yksi sankareista oli myös Veikko Puskala, sosialidemokraatti, joka johti kommunisteja vakoilevaa tiedustelutoimintaa. Tämän ns. Puskalan toimiston perustivat työnantajat ja Sdp. Puskalan raportit auttoivat maan johtoa ja muita vaikuttajia pysymään kommunistien kumoussuunnitelmien tasalla. Puskalan toimiston rahoittivat työnantajajärjestöt.

Tarinan konnia ovat luonnollisesti he, jotka toimivat päinvastaiseen suuntaan. He, jotka kannattivat radiomonopolia ja pyrkivät käyttämään sitä poliittisesti yksipuolisesti hyväksi. Heitä olivat poliittinen vasemmisto, erityisesti kommunistit ja vasemmistososialidemokraatit ja keskustan vasemmisto, niin kutsuttu K-linja eli Kekkosen hovi. ”Kansanrintamaksi” kutsuttu koalitio eli vasemmisto ja keskusta olivat systemaattisesti radiomonopolin kannalla ja myös kaupallista Mainos-tv:tä vastaan.

Miksi marxilaiset ideologit Tampereen yliopistossa ja Yleisradiossa eivät ole joutuneet tilille mediassa?

Reporadion tarinaa kirjoittaessa on herännyt voimakas kummastus siitä, miksi Revon lisäksi Yleisradion ja Tampereen yliopiston marxilaiset ideologit eivät ole koskaan kunnolla joutuneet mediassa edes moraaliseen vastuuseen toiminnastaan. He ovat hoidelleet korkeita virkojaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, jopa selitelleet äärivasemmistolaisuuttaan ”älylliseksi liikkeeksi”. Yksi vastaus on se, että vanhojen ns. taistolaisten verkosto toimii edelleen niin mediassa kuin laajemminkin koko yhteiskunnassa. Vanhoja äärivasemmistolaisia ja heidän ihania punaisia vallankumousmuisteluitaan on romantisoitu mediassa ja tarkoituksellisesti unohdettu synkkä taistolaisuus. Yhä uudelleen ilmestyy joku barrikadilaulaja tai teatterin tekijä erilaisten kuukausiliitteiden sivuille tunnelmoimaan vaikkapa poliittisesta ”laululiikkeestä”.

Lähestymistapaani vaikuttavat keskeisesti uskoni länsimaiseen demokratia- ja sananvapauskäsitykseen, omat aikalaiskokemukseni ja työurani. Olen toiminut muun muassa Sanomalehtien Liiton, Helsinki Television, MTV Oy:n, Suomen Paikallisradioliiton ja liikenneministeriön palveluksessa sekä Yleisradion free lancer -toimittajana. Olen myös kokenut reporadion ohjelmat ja 1960-luvun loppupuolen poliittisen ilmapiirin parikymppisenä Helsingin yliopiston valtiotieteen opiskelijana. Televisio hankittiin kotiimme jo Rooman olympiakisojen aikaan 1960, kun kanavilla oli vielä kilpailua ja yksityinen Tesvisio voimissaan.

Reporadiota jo aikaisina arvostelleiden on helppo katsoa taaksepäin, koska he olivat samaa mieltä jo 1960-1970-luvulla. He varoittivat taistolaisuuden ja ääriradikalismin vaarasta, puolustivat länsimaista demokratiaa ja sananvapautta, vastustivat radiomonopolia, totalitarismia ja toisinajattelijoiden vainoamista. Reporadiota vastustaneiden porvarien takin molemmilta puolilta löytyvät tänään samat ajatukset kuin 1960-luvulla.

Reporadio oli valtion monopoli, jonka kommunistit olivat saada haltuunsa

Nykypäivänä on nuorten sukupolvien vaikea kuvitella, millaista Suomen radio- ja tv-toiminta oli reporadion monopolin aikaan. Tv-kanavia oli ainoastaan kaksi, joista toinen näkyi vain osassa maata. Radiokanavia oli muutama. Ohjelmaa lähetettiin paljon vähemmän kuin nykyisin, ja mm. maan ainoat tv-uutiset tulivat useita vuosia samaan aikaan Yleisradion molemmilla kanavilla. Kun tämän monopolin ohjelmatoiminta ajautui äärikommunistien käsiin, alkoivat vastatulet syttyä. Muiden muassa monet talouselämän tukemat tahot ryhtyivät patoamaan punaista vyöryä.

Nyt elämme Suomessa aikaa, jolloin kaikessa viestinnässä, myös radio- ja televisiotoiminnassa, vallitsee kilpailu. Digitalisoinnin myötä yleisradiotoiminnan taajuuksien määrä on merkittävästi lisääntynyt, eikä markkinoille pyrkiviä yrittäjiä juurikaan enää voida karsia teknisin perustein, kuten liikenneministeriön vasemmistolaiset virkamiehet vielä paikallisradioiden osalta yrittivät tehdä.

Jääköön reporadio viestinnän historiaan varoittavaksi esimerkiksi siitä, kuinka lähellä suomalainen sähköinen tiedonvälitys ja yhteiskuntajärjestelmä oli muuttua totalitaariseksi entisen romahtaneen Neuvostoliiton malliin ja sen tuella. Toivokaamme, että median omistus ei keskity jatkossa enempää ulkomaisiin käsiin, koska se olisi suuri uhka maamme kansalliselle sananvapaudelle ja suomalaisuudelle.

Parlamentaarisesti valvottu Yleisradio edelleen välttämätön tukipilari

Haluan korostaa, että tämän teoksen kriittisyys reporadiota ja entisajan radiomonopolia kohtaan ei merkitse nykyisen Yleisradiomme aseman kyseenalaistamista. Eduskunnan valvonnassa olevalla radioyhtiöllä pitää olla keskeinen sija kansallisessa viestinnässämme. Se on välttämätön tukipilari suomalaisessa mediakentässä, jota leimaavat pinnallisuus, viihteellisyys ja ulkomaalaisomistus. Kansakunnan identiteetin säilyttäminen tarvitsee korkeatasoisen julkisen varmasti suomalaisessa omistuksessa olevan radioyhtiön, joka on ansainnut kannuksensa sodan ja rauhan aikana. Mikä muu sähköinen tiedotusväline välittäisi koteihin kaikki keskeiset valtiolliset tapahtumat valtiopäivien avajaisista itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksiin, eduskunnan kyselytunneista valtiollisiin hautajaisiin? Yleisradion tulee kuitenkin aina pysyttäytyä poliittisesti kaidalla asiallisuuden ja tasapuolisuuden tiellä, noudattaa hyvää toimittajatapaa, mutta olla yksilön ja parlamentaarisen Suomen demokraattisen tasavallan puolella.

Tämä teos ei ole tieteellinen tutkimus, vaan dokumentteihin ja aikalaislausuntoihin perustuva oikeistolainen tulkinta reporadiosta. Herrojen professoreiden ja muun akateemisen väen on siis turha ottaa nokkiinsa tästä tavallisen, viestinnän tehtävissä työskennelleen valtiotieteen lisensiaatin panoksesta viestintämme lähihistorian tarkasteluun. Eri mieltä saa ehdottomasti olla: Onhan meillä onneksi jäljellä tämä länsimainen sananvapaus! Lähellä sekä demokratian että sananvapauden menettäminen kuitenkin oli reporadion aikana ja 1970-luvun viestintäpoliittisessa taistelussa, ihan eräiden tiedotusopin professoreiden tukemana!

Lämpimät kiitokseni!

Lämpimät kiitokseni kaikille vanhemman polven vastatulien sytyttäjille, sisarille ja veljille, erityisesti Sotavahinkosäätiölle, jota ilman kirjan julkaiseminen ei olisi ollut mahdollista. Kiitän lämpimästi myös Suomen Tietokirjailijat ry:tä saamastani apurahasta. Korvaamattomia ovat olleet niin ikään aikalaisten haastattelut, joita minulla on ollut kunnia tehdä. Professori Olavi Hurmerinnalle hengenheimolaisen kiitos hänen Uuteen Suomeen piirtämistään pilapiirroksista. Kiitokset myös ystävällisille ihmisille arvostamassani Yleisradiossa ja kaikissa arkistoissa ja kirjastoissa, joissa olen apua tarvinnut.

Omistan tämän kirjan vaimolleni Kirstille, joka minulla oli onni tavata jo syksyllä 1967, Helsingin yliopiston Porthania ykkösen takapenkillä, vuosi ennen Vanhan valtausta. Hän on tukenut ja auttanut minua myös tässä elämäni vaiheessa. Kiitän häntä kaikkein lämpimimmin ja myös Terhiä, Petriä ja Harria korpikirjailijan ymmärtämisestä.

Saimaan rannalla, Ristiinan Suurlahdessa, Petäjäkunnaan tornikamarissa, J.V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä 12.toukokuuta 2008.

Jarmo Viljakainen

Takaisin otsikkoihin >>

Vaaran vuodet ja ”hellaradio”

Vuodet 1945-1948 olivat suomalaiselle yhteiskuntajärjestelmälle, myös Yleisradiolle nk. vaaran vuodet. Huhuttiin Neuvostoliiton tukemasta kommunistien vallankaappauksesta. Lähes 20 vuotta yhtiön johdossa ollut pääjohtaja J.V. Vakio joutui eroamaan poliittisen painostuksen takia. Hänen tilalleen valittiin 1945 kommunisti, kirjailija Hella Wuolijoki. Valvontakomissio ja kansandemokraatit tukivat valintaa, johon yhtiön hallintoneuvoston oli pakko alistua. Wuolijoen valinta nähtiin valistuneissa piireissä viestinnän haltuunottona, joka oli osa pelättyä kommunistien kaappaussuunnitelmaa. Ohjelmatoiminnasta vastaava Ilmari Heikinheimo ei tullut toimeen uuden pääjohtajan kanssa ja erosi. Jussi Koskiluoma tuli hänen tilalleen.

Wuolijoen vasemmalle kallistunut ohjelmapolitiikka alkoi pian ärsyttää yleisöä ja poliittisia johtajia. Maan alta ja vankiloista politiikkaan tulleet kommunistit ja äärivasemmiston uusi puolue Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (Skdl) saivat Yleisradiossa omia kannattajiaan toimittajiksi. Ohjelmistoon tuli sellaisia ohjelmia kuin Työmiehen tunti, Neuvostoliitto tänään, puolueiden ohjelmia ja Pienoisparlamentti, joka aloitti poliittisten keskusteluohjelmien perinteen.

Kuuntelijoiden vastaisku: Suomen Radiokuuntelijain Liitto

Suomen Yleisradion ohjelmisto herätti Hella Wuolijoen aikana paljon keskustelua ja närkästystä. Radiota syytettiin vasemmistoaatteiden, lähinnä kommunistien suosimisesta. Oikeiston sanomalehdistö otti nk. hellaradion jatkuvaksi maalitaulukseen. Yleisradiotoiminta oli poliittisesti keskeistä, mikä korostui sotien jälkeisinä nk. vaaran vuosina. Kommunistien huhutun vallankumousyrityksen alkaessa olisi Wuolijoen johtama radio ollut avainasemassa.

Hellaradion radikaalia ohjelmapolitiikkaa vastustavat piirit perustivat äänitorvekseen Suomen Radiokuuntelijain Liiton. Perustajina oli henkilöitä mm. Kokoomuksesta, Maalaisliitosta ja sosialidemokraateista. Liittoon kuului lähes 40 alueellista kuuntelijayhdistystä. Liiton Tampereen yhdistyksen kannanotto toukokuussa 1948 kuvaa osuvasti tulehtunutta tilannetta: ”Yleisradion käyttäminen kommunistien poliittisena propagandavälineenä lopetettava” (Aamulehti 26.5.1948). Liitto ajettiin hiljalleen alas, kun eduskunnan valitsema Yleisradion hallintoneuvosto erotti pääjohtaja Wuolijoen 1949 ja ”hellaradio” siirtyi historiaan ns. vaaran vuosien seurassa.

“Lex Jahvetti” 1948 pani Yleisradion eduskunnan peukalon alle

Hella Wuolijoen kiistellyllä kaudella kansanedustajien enemmistön mielestä pääjohtaja suosi äärivasemmistolaisia toimittajia, mikä näkyi epätasapuolisuutena ohjelmissa. Kansallinen Kokoomus teki 1945 ja 1947 eduskunnassa välikysymykset, joissa se tuomitsi ”kommunisteja suosivan” Yleisradion ohjelmiston. Lehdistö ja myös yleinen mielipide alkoivat vihdoin vaatia muutosta Yleisradion hallintoon ja ohjelmistoon. Prosessin alkuunpanijana oli kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen (sd). Hän kuului niin kutsuttuihin asevelisosialisteihin, jotka olivat isänmaan asioissa yhteistyössä yli puoluerajojen myös oikeiston aseveljien kanssa. Kilpeläinen oli radio- ja lehtipakinoitsija, nimimerkki “Jahvetti”, joten hänen aloitteestaan säädetty laki sai nimen “Lex Jahvetti”.

Hänen helmikuussa 1946 tekemänsä lakialoitteen radiolain muuttamisesta allekirjoitti 106 kansanedustajaa eli eduskunnan enemmistö, mukana vain kaksi Skdl:n edustajaa. Lainmuutoksen tarkoituksena oli Yleisradion “kansanvaltaistaminen” siirtämällä yhtiön hallintoneuvoston valitseminen eduskunnalle tällä pykälällä: “Hallintoneuvoston jäsenten valitseminen kuuluu eduskunnan valitsijamiehille”. Vanhan lain mukaan, jo 1926 lähtien hallintoneuvoston oli valinnut yhtiökokous. Käytännössä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö määräsi hallintoneuvoston kokoonpanon, joten kulkulaitosministerin (nykyisin liikenne- ja viestintäministeri) puoluekanta oli ratkaiseva.

Laki äänestettiin vuonna 1947 yli vaalien ja hyväksyttiin lokakuussa 1948 äänin 144 - 37. Vain SKP / Skdl:n edustajat äänestivät lain hyväksymistä vastaan. Lain perusteluissa korostettiin poliittista tasapuolisuutta Yleisradion hallinnossa ja ohjelmissa: “Koska Yleisradion tehtävä on palvella koko kansaa ja edustaa sen kaikkien kansalaispiirien mielipiteitä, on selvää, että erilaisten poliittisten käsityskantojen pitäisi tulla radion toiminnassa tasapuolisesti huomioonotetuksi … Parhaiten tulisivat eri mielipidesuunnat edustetuiksi, jos eduskunta toimittaisi … hallintoneuvoston edustajien vaalin.”

Edustaja Kilpeläinen leimasi suoraan Hella Wuolijoen johtaman Yleisradion Skdl:n käsikassaraksi. Hänen mielestään: “Voimme sanoa, että silloin, kun Yleisradio puuttuu politiikkaan, se on Skdl:n propagandaväline.” Lex Jahvetin eduskuntakäsittelyssä muistutettiin myös, että Wuolijoki oli sodan aikana tuomittu vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Wuolijoen erottamista kannatti eduskunnan suuri enemmistö. Edustajien mukaan myös kansan keskuudessa ratkaisulle oli laaja kannatus (Selostus Lex Jahvetin käsittelystä: VP 1948, pk. I, 488-493 sekä 505, EK, AsK n:o 774/1948).

Kamppailu Yleisradiosta sotien jälkeen 1940-luvun lopulla oli tärkeä osa poliittista taistelua ns. vaaran vuosina. Keväällä 1948 kommunistit tiettävästi suunnittelivat Neuvostoliiton tuella vallankaappausta Suomessa. Presidentti J.K. Paasikivi ja muu poliittinen johto saivat kuitenkin järjestyksen säilymään. Yleisradion pääjohtajan Hella Wuolijoen syrjäyttäminen oli osa tuota yhteiskunnan rauhoittamisoperaatiota.

Uusi hallintoneuvosto antoi Wuolijoelle potkut

Kokouksessaan kesäkuussa 1949 uusi hallintoneuvosto erotti pääjohtaja Hella Wuolijoen. Sosialidemokraatti Yrjö Kilpeläisen käynnistämä lain muutos johti pääjohtajan syrjäyttämiseen, mikä tapahtui yhteistyössä eri poliittisten ryhmien kesken. Äänet hallintoneuvostossa jakaantuivat 13 - 3. Skdl:n edustajat äänestivät Wuolijoen jatkamisen puolesta. Yksi Skdl:n ja yksi Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja äänestivät tyhjää. Peruste pääjohtajan erottamiselle oli pitkään jatkunut tyytymättömyys yhtiön johtamiseen ja ohjelmiin. Hella Wuolijoki puolusti erottamisensa jälkeen toimintaansa. Hän sanoi Yleisradion ohjelmatarjonnan monipuolistuneen ja päässeen kansaa lähemmäksi. Wuolijoki sai taas ymmärrystä samalta ilmansuunnalta kuin tullessaan pääjohtajaksi. Nimittäin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päälehti Pravda otti kantaa pääjohtajan erottamiseen. Lehden julkaiseman uutisen mukaan “edistyksellinen toimihenkilö oli joutunut vainon kohteeksi” (Pravda 24.7.1949). Tästä voisi päätellä, että itänaapurin mielestä kaikki muut poliittiset ryhmät paitsi kommunistit olivat syyllistyneet vainoon. Wuolijoki oli “edistyksellinen” ja muut “taantumuksellisia”, kuten äärivasemmiston tuon ajan termit kuuluivat.

Ritari Siniparta
Ritari Siniparta. Kuvaa sitä, miten Tesvision kävi Yleisradion syleilyssä. Sanomalehti Uusi Suomi 21.2.1964. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Teekkarien televisio haastoi monopoliradion

Suomen ensimmäisen tv-lähetyksen järjesti General Electric –yhtiö Stockmannin tavaratalossa marraskuun 18. päivänä 1950. Lähetys liittyi yhteistyöhön Yleisradion kanssa Helsingin olympialaisissa 1952. Ohjelmaa lähetettiin kaapeleita pitkin kuvaruutuihin eri puolilla tavarataloa. Radion ULA-lähetyksiä kokeiltiin. Vuosien 1950 ja 1954 radiokomiteat selvittivät yleisradiotoiminnan tulevaisuutta ja lainsäädäntötarpeita. Oman pohdintansa vaati mm. ”näköradio” eli televisio.

Valtioneuvoston Yleisradiolle myöntämässä toimiluvassa oli vuodesta 1934 vuoteen 1954 kirjattuna kirjaus, jonka mukaan valtio sitoutuu olemaan antamatta kenellekään muulle yrittäjälle yleisradiotoimilupaa. Tämä merkitsi käytännössä Yleisradion monopolia.

Vuoden 1955 toukokuussa radioinsinööriseuran tv-kerho mursi Yleisradion monopolin, kun se lähetti Helsingissä tv-ohjelmaa vapaasti eteneviä radioaaltoja käyttäen. Teekkarien

TES-TV sai toimiluvan ja aloitti säännölliset lähetykset 1956. Yleisradion Suomen Televisio aloitti koelähetykset elokuussa 1957 ja virallisesti Uudenvuoden päivänä 1958 presidentti Urho Kekkosen ensimmäisellä tv-puheella.

TES-TV:n toimiluvan turvin aloittivat myös tv-kerhot Turussa ja Tampereella. Turussa oli paikallisia lähetyksiä vuosina 1957-59 ja Tampereella 1957-64. Tampereella toiminta yhtiöitettiin 1961, kun Tamvision Tuki Oy perustettiin. Sen osakkaina oli yhdistyksiä oppilaitosten, tekniikan, tieteen ja kaupan aloilta.

TES-TV lähetti parhaimmillaan ohjelmaa yli 30 tuntia viikossa. Se oli kova kilpailija Yleisradion 1958 aloittaneelle Suomen Televisiolle. Vuonna 1957 mainos- ja elokuva-ala perustivat Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n, joka alkoi tehdyn sopimuksen mukaan toimia Yleisradion toimiluvan varassa. Mainos-TV lisäsi kilpailua, kun se rupesi myymään mainosaikaa ja tuottamaan ohjelmia Yleisradion kanaville. Mainos-TV (sittemmin MTV Oy) ja Tesvisioksi nimensä muuttanut teekkarien televisio kilpailivat siis samoista katsojista ja mainostajista.

Monopolin voitto: Tesvisio kaadettiin Yleisradion syliin

Yleisradiossa ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä haluttiin lopettaa Tesvisio ja palauttaa maahan radiomonopoli. Puolueista hankkeen takana olivat Maalaisliitto, SDP ja SKDL; vasemmisto oli jo 1960 tukenut Maalaisliiton vähemmistöhallituksen valtion radiomonopoliin tähtäävää lakiesitystä. Tesvision katsottiin olevan poliittisesti epävarman ja vaikeasti valvottavan. Monopoliasemassa toimiva Yleisradio ja sen apuyhtiö MTV olivat parlamentaarisessa valvonnassa. Käytännössä se merkitsi enemmistöhallituksessa istuvien puolueiden monopolia. Kokoomus ja pienet porvaripuolueet halusivat säilyttää kilpailun yleisradiotoiminnassa. Lain käsittely ei edennyt noottikriisin ja eduskunnan hajottamisen takia.

Tesvisiota vastassa oli siis vahva poliittinen ja taloudellinen leiri. Suomen Television kattava lähetysverkko ja Mainos-TV sen myötä parempana mainosvälineenä johtivat Tesvision vähitellen talousvaikeuksiin. Laajentunut lähetysverkko ja päivittäisten lähetysten ylläpitäminen vaativat lisää henkilökuntaa ja teknisiä panostuksia. Tesvision talous ei niitä Mainos-TV:n kaupallisen kilpailun vuoksi kestänyt. Vuonna 1961 Tesvisio julkisti laajentumissuunnitelmansa Tampereelle ja Turkuun. Samaan aikaa posti- ja lennätinhallituksen pääjohtaja S. J. Ahola pidensi Tesvision toimiluvan vuoteen 1968 saakka. Tilanne aiheutti vastalauseita Yleisradiossa ja eduskunnassa. Muiden muassa Yleisradio alkoi vaatia toimilupien myöntämisen siirtämistä valtioneuvostolle. (Lukkarinen Vilho, Nurmimaa Väinö J: Kun telkkari Suomeen tuli, Gummerus 1988, 50-53, 75-85, 183-186.)

Vastustajien tavoitteena oli estää Tesvision lähetysverkon laajentaminen ja haitata kilpailijan mainosmyyntiä antamalla Mainos-TV:lle lisää ohjelma-aikaa. Lopullinen tavoite oli monopolistinen radiolaki. Yleisradio antoi lausunnon vuonna 1963 radio- ja tv-toimilupien myöntämismenettelystä. Yhtiön mielestä valtioneuvoston oli ”lujin käsin” ruvettava hoitamaan yleisradiopolitiikkaa maassamme. Yhtiön talousjohtajan Eero Vallilan (sd) laatiman tekstin mukaan lupien myöntäminen piti keskittää maan hallitukselle, sillä

”Vain täten voidaan varmasti estää epäasiallisin tai peitetyin perustein liikkeelle pyrkivät ei-valtakunnalliset yleisradio- ja televisiotoimintamuodot sekä näiden toimilupien voimassaoloaikojen jatkaminen.” (Yleisradion kirje kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle 17.6.1963, ELKA. / Yle).

Yleisradio pyrki siis koko ajan määrätietoisesti monopoliin. Tavoitetta tukivat lähes varauksetta SDP ja SKP / Skdl ja keskusta. Tärkeintä monopolin palauttamisessa oli kilpailijan Tesvision nujertaminen. Yleisradio pyrki kaikin tavoin estämään Tesvision laajenemisen. Yksi keino oli taajuuksien varaaminen mahdollista tulevaa toimintaa varten. Yleisradion talousjohtaja Eero Vallila (sd) kertoi, että yhtiö suunnitteli toista tv-kanavaa 1960-luvun alussa vain estääkseen Tesvisiota saamasta uusia taajuuksia käyttöön (Yleisradion historia 2., 140).

Harri Holkeri: ”Suomalaisen kapitalismin päätähuimaava munaus!”

Tesvision lopettamisen aikoihin Kokoomuksen tiedotussihteerinä oli Harri Holkeri. Hänen näkemyksensä mukaan rahoittajat eivät tappioiden tullen jaksaneet taistella sananvapauden puolesta:

”Tessihän oli suomalaisen kapitalismin huikea, päätähuimaava munaus, että ne antoivat sen kaatua - siis rahanhimossaan, ja luopuivat siitä. Tämä Tessin syntyhän oli loistava avaus, käytettiin hyväksi sellaista uuden tekniikan antamaa rakoa, joka sitten rahanhimossa umpeutui … jos täytyy rajoituksia esittää, niin esitetään ne mammonalle ettei se saisi koskaan tällaisia hölmöyksiä tehdä. Tässä on juuri se kapitalistisen peruskäsitteen, eli omistusoikeuden ja länsimaisen demokratiakäsitteen ristiriita (Harri Holkerin haastattelu 3.6.1994).

Teekkarien perustaman TES-TV:n tunnus- ja testikuva.
Teekkarien perustaman TES-TV:n tunnus- ja testikuva. Tesvisio lähetti Suomen ensimmäisen langattoman tv-lähetyksen 24.5.1955. Yhtiö sulautettiin Yleisradioon 1964. Siitä alkoi reporadion mahdollistanut radiomonopolin aika. Kuva: Jarmo Viljakainen.

Takaisin otsikkoihin >>

Reporadion ratkaiseva sytyke oli vasemmiston vaalivoitto 1966

Maata johti reporadion vuosina rautaisella otteella Urho Kekkonen. Hänet oli valittu 1962 uudelleen Honka-liiton aiheuttaman hämmingin ja noottikriisin saattelemana ja valittiin jälleen 2/3:n äänimäärällä vuonna 1968. Tällöin vastaehdokkaina olivat Kokoomuksen Matti Virkkunen ja SMP:n Veikko Vennamo. Kekkonen oli Neuvostoliiton ja siis myös kannattajiensa mielestä jo tässä vaiheessa ulkopoliittisesti ja erityisesti idänsuhteiden kannalta korvaamaton.

Presidentti Kekkonen oli käyttänyt koko uransa ajan taitavasti hyväksi Yleisradion tarjoamaa julkisuutta oman sisäpoliittisen valta-asemansa ja ulkopoliittisen linjansa pönkittämiseksi. Hän havaitsi radion voiman jo 1930-luvulla, jolloin hän hankkiutui Yleisradion ohjelmalautakuntaan. Sotien jälkeen 1940-50-luvuilla Kekkonen oli vakiokeskustelijana ”Pienoisparlamentissa”, joka oli radion ensimmäinen varsinainen poliittinen keskusteluohjelma. Jo silloin Yleisradio auttoi urakehityksessä, kuten myöhemmin monet eduskuntaan valitut radio- ja tv-kasvot todistavat.

Johannes Virolaisen (ml / kesk) porvarihallitus istui syyskuusta 1964 vaaleihin 1966 saakka. Rafael Paasio (sd) muodosti ensimmäisen hallituksensa, jota äärivasemmalla ruvettiin kutsumaan neuvostotyyliin “kansanrintamaksi”. SDP ja keskustapuolue olivat runkona, kommunistien SKDL pääsi 18 oppositiovuoden jälkeen taas vallan kahvaan. Myös TPSL oli hallituksessa. Sen sijaan Kokoomuksen 21 vuotta kestävä oppositiotaival alkoi. Paasion hallitus vaihtui samojen puolueiden pohjalta Mauno Koiviston (sd) enemmistöhallitukseen, joka hallitsi 1968-70.

Vaaleissa 1966 kansa valitsi eduskuntaan vasemmistoenemmistön paikkaluvuin 103-97 uusvasemmistolaisuuden ja reporadion siivittämänä. Uusi Liberaalinen Kansanpuolue sai 7 paikkaa ja Veikko Vennamo valittiin SMP:n ainoaksi edustajaksi. SDP oli suurin ryhmä 55 paikallaan. Maalaisliitto sai vaaleissa uudella nimellä Keskustapuolue 49 paikkaa.

Syntyneen vasemmistoenemmistön ja ns. kansanrintamahallituksen vahvaa kekkoslaista kautta kuvaa 1967 tehty lakialoite. Siinä esitettiin, että presidentin valitsijamiesvaaleista ja tasavallan presidentin vaaleista tulisi luopua. Aloitteen tekijät halusivat jo presidentinvaaleissa 1968, että eduskunta valitsisi presidentin. Allekirjoittajina oli 28 sosialidemokraattia, 35 Skdl:n, 7 Tpsl:n ja 5 keskustapuolueen kansanedustajaa (Valtiopäivät 1967, A III, Lak. al. n:o 3/1967).

Suomen politiikan tahdin määräsivät suhteet Neuvostoliittoon. Yhteiskunnallisten vaikuttajien asema ja poliittinen tulevaisuus ratkesivat pitkälti sen perusteella, miten “neuvostoystävällisiä” ja kekkoslaisia he olivat. Kokoomuksen ja monet muut oikeiston johtohahmot kuuluivat lähes poikkeuksetta ”ulkopoliittisesti epäluotettaviin henkilöihin”. Kekkosen nk. lastenkutsuilla nähtiin ajan oikeaoppisen termin mukaan vain ”edistyksellisiä” vasemmistolaisia ja keskustalaisia vieraita. Äärivasemmistolaisen opiskelijanuorison liikehdintä johti mm. rauhanjärjestöjen perustamiseen. Radikalismin dramaattinen ilmentymä Pariisin opiskelijamellakoiden tyyliin oli Vanhan ylioppilastalon valtaus 1968. Se oli eräänlainen rajapyykki vasemmistolaisuuden radikalisoitumisessa hyvin lähelle ulkomaisia väkivaltaisia malleja. Se ei ollut vain hauska leikki, vaan orastavaa anarkismia.

Reporadion ajan suuria poliittisia kysymyksiä olivat mm. 1967 säädetty laki puoluetuesta, tulopoliittisen järjestelmän luominen, keskioluen vapauttaminen ja uusi aborttilaki. Vasemmistoenemmistöisen eduskunnan kaudella myös ammattiyhdistysliike eheytettiin. SAK:ssa sosialidemokraatit ja kommunistit jakoivat hallituspaikat ja TPSL syrjäytettiin. Ulkopolitiikassa Neuvostoliiton tekemä Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 kiristi tunnelmia Suomessa ja ympäri maailmaa. Suuri osa maltillisia uusvasemmistolaisia ja kommunisteja tuomitsi miehityksen, mutta äärivasemmalla se hyväksyttiin kommunismin etujen mukaisena. Tilanteen vakavuutta Suomessa kuvasi se, että puolustusvoimien valmiutta nostettiin miehityksen tapahduttua merkittävästi.

Takaisin otsikkoihin >>

UUSVASEMMISTOLAISUUS – YLEISDEMOKRAATTISUUS – STALINISMI

Uusvasemmistolaisuuden nousu

Nousevan vasemmistoradikalismin ensi oireet näkyivät Suomessa jo 1950-luvun lopulla, mutta varsinainen aalto tuli vasta 1960- luvulla. Liikehdintä oli ensin jonkinlaista nk. porvarillista liberalismia tai yleistä kulttuuriradikalismia. Pian siihen tarttui Englannista nk. new left -aatetta; syntyi uusvasemmistolainen ajattelu, joka oli varsin lähellä sosialismia ja kommunismia. Radikaaliin vasemmistolaisuuteen sekoittui myös ultrapasifismia Sadankomiteoineen, hippiliikkeen piirteitä ja vihdoin äärivasemmistolaisuutta.

Alkuhetki Englannissa oli New Left Review´in ensimmäisen numeron ilmestyminen vuonna 1958. Ranskassa vasemmistososialistien hahmoja olivat Jean-Paul Sartre ja Jean Molin. Yhdysvalloissa uusvasemmistolaisuuden on katsottu syntyneen mustien ihmisoikeusjärjestöjen piirissä. Länsi-Euroopan esikuviksi nousivat Herbert Marcuse, Franz Vanon, ja R.D. Laing. Uusvasemmistolaisuuden nousuun vaikuttivat länsimaiden voimakas taloudellinen kasvu ja toimiva, salliva demokratia. Hegemonian käsite oli keskeinen.

Hullun 1960-luvun nuoret, suuret ikäluokat syntyivät käytyjen sotien varjojen, puutteen, jälleenrakennuksen, yya-ajan, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten jännitteiden maailmaan. Ydinasevarustelu ja ydinsota olivat todellisia asioita, jotka muodostivat eräänlaisen kollektiivisen trauman. Suomessa ja monissa muissa maissa vallitsi kansallinen identiteettikriisi. Samaan aikaan alkoi voimakas teknologinen, poliittinen ja teknologinen muutos. Kehitysmaiden, ns. kolmannen maailman ongelmat otettiin meidänkin ongelmiksemme, samoin Vietnamin sota ja Väli-Amerikan vasemmistolaisten sissiliikkeiden taistelut. Neuvostoliitto oli hyvä, Yhdysvallat paha.

Ajan henkeä valottaa tutkija Marja Tuomisen kuvaus väkivaltaisesta kommunistijohtajasta Che Guevarasta. Tuominen toteaa, että Guevara oli myyttisenä hahmona monelle suomalaiselle nuorelle ”ideologinen äidin jatke ja idealisoitu objekti, myönteisten mielikuvien sijoituskohde, joka on samalla kertaa iso ja voimakas, mutta silti pyyteetön ja puhdas; kivääri kädessä esiintyvä hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden vahva ruumiillistuma.” Tuomisen mukaan kyse onkin jostain ”paljoin syvemmästä” kuin pelkästään itseohjautuvasta ”romantiikan aallosta" (Tuominen, Marja: Me ollaan kaikki sotilaitten lapsia, Otava 1991, 155, 278).

Eino S. Revon alainen ja varamies, teatteripäällikkö Pekka Lounela kuvasi stalinisti Rauno Setälään viitaten tätä vasemmiston Che-huumaa. Ensin haltioiduttiin Lapualaisoopperan väkivallattomuuden ideologiasta, sitten otettiin ja innostuttiin Mahatma Gandhin opeista, kunnes sankariksi nousikin mies ase kädessä, Che Guevara. Pian inhimilliseen ja demokraattiseen sosialismiin (mitä se lienee ollutkaan, tekijän huomautus) sekoittui maolaisuutta, trotskilaisuutta ja anarkistisia äärivasemmistolaisia asenteita ( Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka, Tammi 1976, 326-327).

Vaikka kommunistit halusivat aluksi pitää uusvasemmistolaisuutta rinnakkaisilmiönä nk. porvarilliselle liberalismille, hävisi tämä sinisilmäisyys melko pian. Vasemmistoradikaalien oppi-isiksi osoittautuivat Marx, Lenin ja Mao Tse-Tung. Kun luetteloon vielä lisättiin Stalin, Ho Tsi-minh ja Che Guevara, ymmärsi ihan tavallinen yksinkertainen pikkuporvarikin, että porvarillinen liberalismi ei enää ollut kysymyksessä (Harri Holkerin haastattelu 3.6.1994).

Ylioppilaslehti muuttui aikaisempaa radikaalimmaksi Arvo Salon ja Jorma Cantellin aikana 1960-luvun taitteessa. Ensimmäisiä radikaaleja järjestöjä oli vuonna 1963 perustettu Sadankomitea. Presidentti Urho Kekkonen ei kenties vielä aavistanut, mihin suuntaan opiskelijaradikalismi oli matkalla, kun hän puhui Ylioppilaslehden 50-vuotisjuhlassa 11. lokakuuta 1963. Kekkonen arvosteli ajan hengen mukaisesti ”kiinni menneisyydessä” olevia julkaisuja, kuten veteraanien lehteä Kansa taisteli - miehet kertovat. Ylioppilaslehden presidentti sanoi olevan ”kiinni tulevaisuudessa” ja hän toivotti sille onnea vakuuttaen, että ”meidän kaikkien myötätunto ja suosio on sen puolella silloin, kun se rohkeasti etsii uutta" ( Kekkonen, Urho: Puheita ja kirjoituksia, toim. Tuomas Vilkuna, W&G 1967. Tuominen 1991).

Ylioppilaslehdestä tuli nopeasti opiskelijaradikalismin airut. Kritiikin kohteeksi joutuivat kaikki perinteiset arvot ja instituutiot Isänmaallisuudesta uskontoon ja puolustusvoimiin. Vapaamielisen seksin avoin hyväksyminen ja yliopiston johdon arvostelu toivat lehden lopullisesti kriittisiin parrasvaloihin.

Marja Tuomisen tutkimus käsittelee kulttuurin ja ”vastakulttuurin” kamppailua ja ”sukupolvihegemonian kriisiä” 1960-luvun lopulla. Käsite vastakulttuuri herättää kuitenkin kysymyksiä. Tuon nk. vastakulttuurihan osoittautui 1960-luvun lopulla hyvin poliittiseksi. Oikeampaa olisi puhua rehellisesti vasemmistolaisesta kulttuurista. Koko Tuomisen käsittelemä problematiikka tiivistyy lopulta poliittiseen vastakkainasetteluun. Toisella puolella ovat ns. porvarilliset perinteiset arvot ja kulttuuri, vastapuolella pääosin sosialismiin kallellaan oleva, julistava ja poliittista kantaa ottava kulttuuri.

Tuominen on tehnyt tutkimuksensa kommunismin ja Neuvostoliiton romahtamisen aikoihin. Kommunismin kritiikkiä ei juuri ole, eikä NKP:n ja KGB:n roolia äärivasemmistolaisen ”vastakulttuurin” tekijöiden taustavoimana mainita. Tuominen käyttää 1960-luvun vasemmistolaisista mielenkiintoisia määreitä, kuten ”kulttuuriradikaali, kansallinen itsetutkiskelija, rauhanliikkeen nuori edustaja” (Tuominen, 279). Suosittu sana 1960-luvun lopulla oli myös ”edistyksellinen”. Nämä käsitteet peittävät ns. vastakulttuurin ja kulttuuriradikalismin pääasiallisen luonteen ja tarkoituksen, siis kaiken politisoimisen sosialismin edistämiseksi. Tämä oli kommunismin levittämisen strategian keskeinen toimintaperiaate.

Takaisin otsikkoihin >>

Vasemmistoaaltoon tempautuivat presidentti, opiskelijat, Yleisradio, kulttuurin tekijät ja kustantajat

Laura Kolbe on kuvannut ylioppilasmaailman hurahtamista vasemmistolaisuuteen ja suomettuneeseen Neuvostoliiton myötäilyyn, johon kuului myös presidentti Urho Kekkosen idänpolitiikan kritiikitön hyväksyminen. Laura Kolben mukaan vasemmistolainen opiskelijaliike ankkuroitui vuoden 1970 ylioppilaslakon jälkeen marxilaiseen teoriaan ja työväenliikkeen joukkovoimaan. Hän muisti, että suomettumisen liturgia tarttui Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n edustajistoon. Siellä ”yleisdemokraattisten” ja taistolaisten nuorpoliitikkojen linjanvedot ja retoriikka näkyivät sellaisenaan ja

”Eri ryhmittymät kilpailivat siitä, kuka on suurin ´virallisen ulkopolitiikan´. Neuvostoliiton ja rauhanomaisen rinnakkaiselon, demokratian ja edistyksen, YYA:n ja Paasikivi-Kekkonen-linjan ystävä ja oikeaoppisin tulkitsija. Neuvostoliitolla oli vetovoimaa.” (Laura Kolbe teoksessa Bäckman, Johan (toim.): Entäs kun tulee se yhdestoista, WSOY 2001, 124-126). Tämä kritiikki joutui sittemmin vähän epäuskottavaan valoon, sillä Laura Kolbe ilmoitti syksyllä 2007 kannattavansa Leninin patsaan pystyttämistä Helsinkiin!

Kommunistien näkyvimpiä toimintamuotoja olivat mielenosoitukset, joihin nuoriso saatiin mukaan. Tarkoituksena oli herättää yleinen mielipide huomaamaan asioita, joita ei tiedotusvälineissä tai muissa julkisissa yhteyksissä käsitelty tarpeeksi. Oikeiston piirissä nuorison voimistunut liikehdintä huolestutti, sillä erityisesti ylioppilasnuoriso oli perinteisesti ollut konservatiivisten arvojen puolella. Mielenosoitukset ja muut levottomuudet olivat vain työläisten toimintamuoto. Asetelma siis muuttui, kun porvarillisten kotien kasvatit olivatkin yhtäkkiä kaduilla radikaalien mielenosoituksissa. Yleisradioon rekrytoitiin porvariskotien kasvatteja, jota olivat kääntyneet äärivasemmistolaisiksi. (Seikko Eskolan haastattelu 25.4.1994).

1960-luvun lopulla alkanut opiskelijoiden liikehdintä oli taistolaisten organisoimaa. Ylioppilaat kantoivat vappukulkueissaan banderolleja, joissa mm. julistettiin ”Vuosisatamme kuuluu kommunismille”. Stalinistien joukkoihinsa rekrytoimat ylioppilaat vannoivat kiritiikittömästi totalitaarisen neuvostokommunismin nimeen ja huusivat ”eläköön Neuvostoliiton kommunistinen puolue!” Nämä kulkueet tämän kirjoittaja näki itse nuorena Helsingin yliopiston opiskelijana ja aikalaisena – sivummalta, jalkakäytävältä.

Uusvasemmistolaiset aatteet saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä ja kulttuurin piirissä. Lehdistö, radio, televisio ja kirjankustantamot halusivat kaikki kilvan olla ”edistyksellisiä” ja antaa puheenvuoron radikaaleille. Tärkeimmän kanavan vasemmistoradikalismille tarjosi monopoliasemassa oleva Yleisradio, joka 1966 vaalien jälkeen joutui pääjohtaja Revon johdolla suurten muutosten kohteeksi. Eduskuntaan ja sen myötä myös Yleisradion hallintoneuvostoon tuli vasemmistokomento.

Aluksi konservatiivien keskuudessa ei havaittu, miten poliittisesti tehokas tapa mielenosoitusten järjestäminen oli. Kun niihin yhdistettiin säännönmukaisesti vielä Yleisradion näyttävä uutisointi radikaalien haastatteluineen, oli kansakunnan asenteiden ja yhteiskunnallisen ajattelun haltuunotto alkanut.

Timo Vihavaisen mielestä 1960-luvun lopun intellektuaalisessa murroksessa korostuivat epäkansalliset, epähistorialliset, utopistiset ja yhteiskunnalliset elementit. Uusvasemmistolaisen kauden sankari oli

”Salliva sosiologi, joka taisteli yksilön halujen tyydytyksen puolesta repressiivistä establishmentia ja menneen maailman jäänteitä vastaan.” Konservatismi ei ollut muodissa ja sen kannattajat katsottiin usein ulkopoliittisesti epäluotettaviksi. Koti, uskonto ja isänmaa olivat pannassa. Vihavaisen mielestä kansallisuusaate oli uusvasemmistolaisten näkökulmasta absurdi. Suomalaisuuden korostamisessa haluttiin nähdä juridisten muotojen korostamisen ohella nk. valkoisen Suomen luokkarasitteita, joten kansallisuusaate oli kaikkien ’edistyksellisten’ piirien hyökkäyksen kohteena. (Vihavainen, Timo: Kansakunta rähmällään, Otava 1991, 95-96)

Vasemmistoradikalismin nousuun ja menestykseen vaikutti myös se, että presidentti Urho Kekkonen asettui näkyvästi radikaalien puolelle. Kekkonen halusi itsekin olla ”edistyksellinen”, kuten esimerkiksi puolustaessaan reporadion ohjelmantekijöitä ja järjestäessään kuuluisia `lastenkutsujaan` vasemmistoradikaaleille. Kekkonen myös osoitti vuonna 1968 Helsingin Yliopiston ylioppilaskunnan satavuotisjuhlassa ymmärtämystä aseistakieltäytyjille, vaikka olikin puolustusvoimien ylipäällikkö.

Vasemmistoradikaalin kumouksen aalto on myöhemmin joissakin arvioissa nähty eräänlaisena nuoruuden hulluutena ja leikkinä. Pekka Suvanto näki siinä vaaroja. Kun Vanhan ylioppilastalon valtaus tapahtui 1968, ripustettiin talon parvekkeelle banderolli ’Vallankumous yliopistolla on alkanut’. Suvannon mielestä asiaa ei ollut syytä tulkita leikkimielisesti, sillä todellisuudessa ”se heijasti Pariisin levottomien mellakoiden tunnelmia. ’Jakobinismi’ oli saapunut Suomeen.” (Suvanto, Pekka: Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle, Suomen Historiallinen Seura 1994, 311).

Takaisin otsikkoihin >>

"Yleisdemokraattiset voimat" ja "sitoutumattomat vasemmistolaiset"

Helsingin Sanomat joutui niin ikään tehokkaasti taistolaisten ja ns. yleisdemokraattien soluttamaksi. Taistolaisilla oli sielläkin vahva kaaderi. Toimitusosastoa johtanut Markku Valkonen on kertonut, että

”Siihen kuului varmasti suurimmalta osaltaan ihmisiä, joiden ajatustapa oli vasemmistolainen, ehkä lähellä Skdl:ää ja siitä sitten varmasti vasemmalle.” (Bäckman, toim., 272)

Näistä epämääräisistä vasemmistolaisista käytettiin kommunistien retoriikassa nimitystä ”yleisdemokraattiset voimat”, koska tuon ajan KGB:n ja Sirola-opiston auktorisoimalla manipulaatiokielellä demokratia oli yhtä kuin kommunistinen yksipuoluejärjestelmä. Näitä ei-puolueeseen kuulumattomia vasemmistokaadereita nimenomaan stalinistit värväsivät eri tahoille yhteiskunnassa. Tiedotusvälineet olivat listan kärjessä, koska niiden avulla tehtiin ideologinen miehitys.

Poliittisten ohjelmien toimittajaksi radiouutisiin 1968 tullut Heikki Kymäläinen muistaa myös nämä Valkosen mainitsemat vasemmistolaiset, joilla ei tavallaan ollut puoluetta. Kymäläisen mukaan:

”Se oli ilmiö, joka askarrutti enemmän kuin ´stallarit´ ympäristössäni. Muodostui liike, joka piti sisällään ´sitoutumattomat vasemmistolaiset´. En tiedä, oliko se jotenkin organisoitunut, mutta jotakin ´muodikasta´ se oli. Silloisen käsitykseni mukaan pyrkimyksenä oli soluttautua ja sitten ottaa todellista valtaa Suomen Sanomalehtimiesten Liiton jäsenyhdistyksissä ja sitten peräti keskusjärjestössä. Muistini mukaan mm. Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksessä oli tämä virus!”

Kymäläinen kertoo johtaneensa sopimukseen päättyneitä neuvotteluita yhdessä Jyrki A. Juutin kanssa. Sopimus kuitenkin kaadettiin Radio- ja televisiotoimittajien liiton RTTL:n jäsenäänestyksessä. Kaatajien kärjessä oli liiton silloinen asiamies Esko Seppänen! Kymäläinen hävisi RTTL:n puheenjohtajavaalin Helvi Kolehmaiselle, joka oli aluksi ns. sitoutumaton vasemmistolainen hänkin, mutta sittemmin SKP / Skdl:n jäsen:

”Pahinta oli ja epäluuloja ainakin minussa herätti se, ettei varmuudella koskaan tietänyt, missä joukoissa he olivat! Se on sentään ay-toiminnassa tärkeä tietää!” (Heikki Kymäläisen kirje tekijälle 17.4.2007)

Mielenkiintoista on yrittää määritellä, mikä oli ns. yleisdemokraattien ja uusvasemmistolaisten ero. Suurin osa heistä oli kuitenkin Sdp:stä vielä vasemmalle. Hemanuksen mielestä:

”Osa uusvasemmistolaisista hakeutui Skdl:oon, osa Sdp:hen tai näiden liepeille … Uusvasemmistolaiset olivat näet alkaneet muuttua todella sosialisteiksi" (Hemanus, 223-224).

Kommunistit ja sosialidemokraatit toivottivat siis uudet ihmiset tervetulleiksi mukaan toimintaan

Takaisin otsikkoihin >>

Moskovan käsikassarana stalinistit eli taistolaiset: ”Tavoitteena Neuvosto-Suomi”

Kimmo Rentolan mukaan vuoden 1960-luvun radikalismin poliittisen perinnön korjasi pitkälti tiukka kommunismi, joka myöhemmin sai nimen taistolaisuus. Tätä 1960-1970-lukujen vaihteessa syntynyttä SKP:n sisäistä oppositiota ja sen kanssa yhteistyössä olevia piirejä alettiin johtajansa Taisto Sinisalon mukaan kutsua ”taistolaisiksi”. Kotkasta kotoisin olevasta Sinisalosta tuli SKP:n varapuheenjohtaja 1970. Sitä ennen hänen uransa oli ollut nousujohteinen ja hänet tunnettiin NKP:lle uskollisena luokkakantaisen neuvostokommunismin ihailijana. Vähemmistökommunistit halusivat olla proletaarisen internationalismin ainoa edustaja Suomessa. Sinisalo kannattajineen sitoutui brezneviläiseen tieteelliseen maailmankatsomukseen, siis marxismi-leninismiin ja maailmanvallankumoukseen Neuvostoliiton johdolla.

Nimitys taistolaisuus syntyi perimätiedon mukaan Helsingin Sanomien toimituksessa (Arno Laitinen, Jukka Relander). Käsite oli alun perin negatiivinen ja se tarkoitti ennen muuta puhtaasti SKP:n työläistaustaista luokkakantaista oppositiota. Taistolaisiin kytkeytyivät sittemmin erilaiset kulttuuriorganisaatiot ja mm. Sosialistinen opiskelijaliitto. Marxilais-leniniläisen kulttuurin edistämiseksi perustettiin mm. Kulttuurityöntekijöiden Liitto, jossa toimi näkyvästi mm. Kristiina Halkola ja Eino S. Repo. Tämän SKP:n poliittisen opposition lehti oli 1968 perustettu Tiedonantaja. On arvioitu, että taistolaisia Skdl:n kansanedustajista 1970 vaaleissa valitussa eduskunnassa oli toistakymmentä. Näistä tunnetuimpia on edelleen eduskunnassa istuva Jaakko Laakso, joka Jukka Seppisen tutkimusten mukaan on KGB:n ja Suojelupoliisin hyvin tuntema henkilö (Häggman (toim.), 161-162, 166; Seppinen, 400).

Tuon ajan vaalijuliste kertoi kaiken: ”Tavoitteena Neuvosto-Suomi”. Toinen nimi liikkeen kannattajille oli stalinistit eli ”stallarit”. Tässä pilkkanimessä viitattiin Josef Staliniin, jonka harrastamia elkeitä nähtiin liikkeen tavoitteissa luokkavihollisten eliminoimiseksi ja proletariaatin diktatuurin perustamiseksi.

Vähemmistökommunistit olivat eri linjoilla puheenjohtaja Aarne Saarisen johtaman SKP:n enemmistön kanssa puolueen tavoitteista. Sinisalon joukot kannattivat kovaa luokkakantaista asennetta ja olivat myös vaikeissa ulkopoliittisissa kysymyksissä omilla linjoillaan. Taistolaiset muun muassa hyväksyivät Neuvostoliiton tekemän Tshekkoslovakian miehityksen 1968 ja Afganistanin miehityksen 1980.

Vuoden 1968 ylioppilaat ns. nuortaistolaisuuden etujoukko

Rentolan mukaan niin sanotun nuortaistolaisuuden saivat alulle 1970-luvun alkaessa samat nuoret, jotka 1968 olivat aivan toisten tunnusten alla. Taistolaisuudella oli suuri merkitys opiskelijamaailmassa, koska aatteiden kohdalla ratkaisivat pitkälti ns. portinvartijat. Tällä Rentola tarkoitti niitä henkilöitä, jotka nuoret ylioppilaat kohtasivat ensimmäisenä aloittaessaan opintonsa. Ylioppilaskommunismin linnakkeita olivat Helsingissä nimenomaan yliopiston valtiotieteellinen, filosofinen ja osittain teologinen tiedekunta. Kommunismia alettiin järjestelmällisesti levittää myös alemman asteen kouluihin. Akateemisen Sosialistiseuran ASS:n ohella oli Sosialististen koululaisten järjestö ja Teiniliitto, jonka stalinistit ovelasti yrittivät vyöryttää.

Keskeinen, ns. kriittinen massa olivat Rentolan mukaan vuoden 1968 uudet ylioppilaat, jotka tempautuivat mukaan radikalismiin. Tampereen yliopiston professori Antti Eskola sanoi suoraan kommunistien romantisoidun tavoitteen. Hänen mukaansa silloinen nuori taistolaispolvi näki välähdyksen maailmasta ”sellaisena kuin se voisi olla”. Vuoden 1968 ylioppilaita oli myös Eino S. Revon vasemmistoradikaali poika, josta tuli Teinilehden päätoimittaja. Rentola puhuu myös ns. ratavarren ryhmästä, joka perusti taistolaisen ns. nuorisoliittotoiminnan. Tämän joukon kärkihahmoksi nousi Jaakko Laakso. Rentola katsoo vuoden 1968 ylioppilaspolven olleen tuon hullun vuoden ”sukupolvikokemuksen vallassa”. He kuvittelivat, että maailma olisi nopeasti mullistettavissa; nuorilla oli näköalana ”suuri utopia”. Rentola sanoo aivan oikein sen, että taistolaisuudessa tuntui olevan jotakin, ”joka ei helposti taivu järjellä käsitettäväksi” (Häggman (toim.),161-162, 166, 167-168,179).

Kommunistiseen propagandaan ja aivan erityisesti taistolaisuuteen kuului olennaisesti kaiken politisoiminen ja ”tieteellistäminen”. Tämä ei koskenut ainoastaan yhteiskunnallisia asioita, vaan marxismi-leninismin perinteen mukaan myös ihmisten yksityiselämää. Vapaa seksi ja perinteisen ”porvarillisen” perhe-elämän väheksyminen olivat osa propagandaa.

Matti Hyvärisen mukaan asioiden tieteellistäminen johti poliittiseen ja yhteiskunnalliseen ”tiedostamiseen”. Niinpä SOL:n Taisteluohjelma julisti 1970-luvun alussa, että liiton jäsenet opiskelivat marxismi-leninismiä

”Päästäkseen eroon porvarillisen ideologian turruttavasta vaikutuksesta ja voidakseen suhtautua korkeakouluissa ja opistoissa saamaansa opetukseen ja koko yhteiskuntaan, saavuttaakseen ehyen, humaanisen ja tiukan tieteellisen maailmankatsomuksen. (Hyvärinen, 337)

Myös Veikko Puskalan tiedustelupapereissa oleva muistio kuvaa selkeästi kommunistien suunnitelmallista soluttautumista yliopistoihin ja korkeakouluihin jo vuonna 1965:

”Työryhmän akateemisissa oppilaitoksissa muodostavat Akateemiset Sosialistiseurat, joiden toimintaa valvoo ja ohjaa SKP:n sivistyneistöjaosto hyvin tiukasti…huomattava osa näissä oppilaitoksissa on Rauhanpuolustajilla, Sadankomitealla yms. Näiden kautta puolueen ohjeiden mukaisesti pyritään vaikuttamaan porvarillisten nuorten asennoitumiseen…Ennen muuta pyritään hälventämään porvarillisessa nuorisossa ennakkoluuloja kommunismia, SKP:tä ja Neuvostoliittoa kohtaan.” (Muistio tammikuulta 1965: Kommunistit ja Tampereen yhteiskunnallinen korkeakoulu. ELKA, Puskalan paperit 1965, rulla 2)

Eläköön NL kommunistinen puolue
Kommunistien vappukulkue vuonna 1973 Helsingin kaivokadulla. Tämä kuva ei ole tietokonemanipulaatio, vaan toverit kantavat ihan tosissaan tuota julistetta. KUVA: Matti Koivumäki / Suomen valokuvataiteen museo

Takaisin otsikkoihin >>

Taisto Sinisalon stalinistinen linja: ”Eteenpäin SKP:n johdolla Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä!”

Taisto Sinisalo kävi Sirola-opiston vuosina 1946-47 ja hän oli Moskovan koulussa oppimassa vallankumouksen tekoa vuosina 1955-57. Hän kiinnitti SKP:n pomojen huomion ja hänen uransa lähti nousuun.

Sinisalo oli todellinen punainen, pelottavan totinen toveri. Taisto Sinisalo julisti reporadion aikaan 1969, että:

”Kentässä sosialismi-kapitalismi Suomi kuuluu kapitalistimaiden taistelukenttään.”

Seppinen kuvaa ansiokkaassa teoksessaan tätä KGB:n käsikassarana toimineiden vähemmistökommunistien johtajaa erittäin pelottavin, mutta hyvin osuvin sanakääntein:

”Sinisalo kuului SKP:ssä oikeaoppiseen vallankumoukselliseen leninistiseen siipeen. Periaatteessa Sinisaloa ja hänen kaltaisiaan oli pidettävä kykenevinä samanlaisiin joukkomurhiin kuin heidän neuvostoliittolaiset asetoverinsa, jotka toimivat näin parina suuren vallankumouksen jälkeisenä vuosikymmenenä." (Seppinen, 209)

Tämän kirjoittaja oli Sinisalon nousun aikaan parikymppinen opiskelija, joka näki hänen tv-esiintymisiään. Seppisen analyysi on niitä muistellessa oikea. Kun Sinisalo piti puheita takanaan muun muassa opiskelijoiden mielenosoituksissa nähty banderolli: ”Eteenpäin SKP:n johdolla Otto Wille Kuusisen viitoittamaa tietä!”, ei mitään jäänyt epäselväksi. Jos Terijoen hallitus olisi ilman Tali-Ihantalan torjuntavoittoa marssinut Helsinkiin ja nostanut punalipun valtioneuvoston salkoon, olisi todella nähty ”porvarien verta kaduilla”. Näin nimittäin stalinistit huusivat mielenosoituksissaan vielä 1960-luvun taitteessa. Opiskelijoiden mielenosoituksissa julistettiin myös: Neuvostoliiton vastainen opetusaines poistettava!”. Sinisalo kumppaneineen siis ajoi Suomea neuvostotasavaltojen joukkoon, mutta vastatulet olivat voimakkaammat (Ks. Mielenosoitusten iskulauseet tämän teoksen kuvateksteissä ja mm. Leskinen, kuvatekstit, tekijän aikalaiskokemukset).

Vesä Häkkinen ja John Lagerbohm ovat analysoineet poikkeuksellisen osuvasti taistolaisuutta:

”Suomen poliittista ja älyllistä ilmastoa hallitsikin monella tavalla absurdi tilanne: kun kritisoit diktatuuria, sinut leimattiin ´fasistiksi´ ja epähumaaniksi kovien arvojen ajajaksi. Samanaikaisesti valtikka yleisinhimillisten arvojen – kuten ihmisoikeuksien, vapauden, rauhan ja demokratian – puolesta puhumiselle oli tukevasti länsimaista demokratiaa ja ihmisoikeuskäsitystä vieroksuneen ja totalitarismiin tukeutuneen ´älymystön´ käsissä". (Bäckman, toim., 641)

Takaisin otsikkoihin >>

Ben Zyskowicz: Taistolaisten tavoitteena kommunistinen diktatuuri

Kansanedustaja Ben Zyskowicz on aina ottanut voimakkaasti kantaa taistolaisuuden tavoitteiden vähättelyä ja liikkeen ihannointia vastaan. Hänen mielestään taistolaiset tavoittelivat diktatuuria, mistä löytyy lähteitä yllin kyllin.

”Riippumatta siitä, mitä taistolaiset tänä päivänä muun muassa tutkijoille kaunistelevat ja satuilevat, liikkeen tavoitteena oli nimenomaan pystyttää Suomeen ´työväenvalta´ eli kommunistinen diktatuuri.”

Zyskowicz eli taistolaisuuden nousun opiskelija-aktiivina ja tietää mistä puhuu. Hän kysyykin taistolaisuutta ihannoivilta, pääasiassa entisiltä liikkeen kannattajilta, mitä he tavoittelivat jos eivät neuvostomallista sosialistista Suomea? Oliko tavoite ehkä liberaali porvarillinen demokratia monipuoluejärjestelmineen ja kansalaisvapauksineen?

”Juuri tämä järjestelmähän meillä jo oli. Juuri tätä järjestelmää vastaan he toimivat ja juuri tämän järjestelmän kukistamiseen ja kumoamiseen he kaikin keinoin - myös laillisin - pyrkivät. ”

Taistolaiset eivät pyrkineet demokratiaan, vaan päinvastoin halveksivat Skdl:n ja sosialidemokraattien parlamentaariseen demokratiaan nojaavia voimia. Zyskowicz syytti taistolaisuuden romantisoijia harhauttamisesta ja kysyi:

”Vai onko kukaan tänäkään päivänä nähnyt sosialistisen maan, jossa on esimerkiksi aito sananvapaus ja monipuoluedemokratia?" (Ylioppilaslehti 08/2004, Ben Zyskowicz: Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri)

Poliittisen historian professori Seppo Hentilä, mm. työväenliikkeen ja DDR:n historiaa tutkinut sosialidemokraatti, on kiinnittänyt huomiota Kekkosen ja taistolaisuuden kauden toisinajattelijoihin. Hänestä tuon ajan kaikkein ”kovin juttu” oli toisinajattelijoiden eristäminen. Poikkipuolinen sana johti eristämiseen, mitä Hentilä kutsui ”yhdenmukaisen kekkoslaisen ulkopolitiikan kumartamisen totalitarismiksi”. Oli oltava joko kekkoslainen tai ”kylähullu”. (Bäckman (toim.), 641-642) Arvio on oikea ja todenmukainen.

Tilannetta taistolaisten soluttautumisesta Keskustapuolueen lehdistöön kuvasi Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka. Hän kertoi, kuinka keskustalainen Etelä-Saimaa lehti julkaisi kesäkuussa 1970 jutun kesälukiosta. Kokonainen sivu oli omistettu Suomen lipun, isänmaallisuuden, uskonnon ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän pilkkaamiselle. Ajan tyylille uskollisena lehden jutussa kuvattiin isänmaallisuus näin:

”Se on kypäräpäinen Kokoomus ottamassa vastaan kesäkuun 4. päivän paraatia, kuuro sotapappi sankarihaudalla … alas isänmaallisuus, ylös kansainvälisyys … isänmaa on se paikka, jossa me olemme sattuneet syntymään … Siniristilippumme on vankilan risti-ikkuna, vain humalassa voi vannoa maataan rakastavansa … Suomi-lipun värit ovat kirkkaan sininen valhe ja äärivalkoinen porvari. (Poukka, Pentti: Kapina katsomossa, Kirjayhtymä 1970, 106-108)

Tämä Keskustapuolueen äänenkannattajassa julkaistu, erittäin luokkakantainen poliittisen vihollisen kuvaus oli tietysti ääritapaus, mutta kuvasti, miten ovelasti taistolainen propaganda upposi nuoriin. Se oli tyylinäyte myös siitä, millaiseen suvaitsemattomuuteen ”luokkavihollista” kohtaan proletariaatin diktatuuri olisi Suomessa johtanut.

Takaisin otsikkoihin >>

Vasemmistovyöry palveli NKP:n suunnitelmaa Suomen ”henkiseksi miehittämiseksi” – Yleisradio avainasemassa

Uusvasemmistolaisuuden nousu sopi hyvin Neuvostoliiton ideologisiin tavoitteisiin. Suomessa radikalisoituva nuoriso, akateemiset piirit ja toimittajat omaksuivat surutta itäblokin kumousopit. Itänaapurin lisäksi myös Saksan Demokraattinen Tasavalta DDR oli esikuvana. Neuvostopropagandalle annettiin yya-hengessä yhä enemmän ohjelma-aikaa Yleisradion lähetyksissä ja palstatilaa lehdistössä. Myös toimittajien koulutuksessa alettiin soveltaa marxilais-leniniläisiä viestintämalleja. Marxilais-leniniläinen Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Kaarle Nordenstreng ilmaisi sittemmin asian näin suoraan kommunistien oppien mukaisesti:

”Me kaikki tunnustamme sen tosiasian, että informaatiolla on luokkatietoinen luonne, klassovy harakter, ja että toimittaja palvelee tietyn luokan etuja … Tässä meidän taas täytyy oppia vielä paljon Leniniltä, joka ei ollut ainoastaan huomattava lehtimies vaan myös syvällinen ja monipuolinen nykyhetken tutkija.” (Salminen, Esko: Viestinnällä vallankumoukseen, Edita 2004, 15, Zhurnalist nro 3/1977)

Tiedotusvälineiden haltuunotto oli keskeisimpiä tavoitteita NKP:n ja SKP:n suunnitelmissa saattaa Suomi sosialismiin. Viestinnän avulla voitiin aloittaa maan ns. henkinen miehitys. Vallankumoukselle piti ensin luoda ns. objektiiviset edellytykset ja sitten ryhtyä toimintaan. Toinen avainsektori oli kulttuuri ja sen tekijät. Monet kulttuurin tekijät liukuivat helposti vaiheittain vasemmalle, voimakas aate tarjosi selkänojan ja toimintamahdollisuuksia. Taiteilija-apurahat heltisivät myös helpommin vasemmistolaisille ”vastakulttuurin” edustajille.

Tuominen viittaa Arvo Saloon ja Erno Paasilinnaan ja sanoo ”1960-lukulaisuuden” merkinneen ensin ”yksilöradikalismia” ja sitten ”liikeradikalismia”. Kyseessä olivat nuoret kulttuurihenkilöt, jotka olivat aluksi ”kulttuuriradikaaleja”, eivät oikeaoppisia vasemmistolaisia. Tuominen muun muassa mainitsee Pertti Lassilaan viitaten erikseen runoilijat, jotka laajensivat toiminta-aluettaan ja ”ottivat joukkotiedotusvälineet omikseen".(Tuominen, 96)

Äärivasemmistolaisten radikaalien käsitys sananvapaudesta määräytyi 1960-luvulla poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ja ideologisen luokkataistelun tarpeiden perusteella. Vasemmistoradikaaleille mikään perinteinen ei ollut pyhää. Vallankumouksen oppikirjojen mukaisesti ensin alettiin murentaa ”porvarillista hegemoniaa” ja sen arvomaailmaa. Arvokumouksen kohteena olivat muiden muassa perusporvarilliset ammattiryhmät: opettajat, papisto, upseeristo ja nk. porvarillisen kulttuurin edustajat. Tästä oli enää pieni askel autoritaariseen radikalismiin, joka kapinoi markkinatalousideologiaa ja kapitalismin valtarakenteita vastaan. Vasemmisto löysi teoreettiseksi taustakseen mm. Frankfurtin koulukunnan Jurgen Habermasin ja Herbert Marcusen. Seuraava askel oli marxismi, joka antoi mahdollisuuden kaikkien porvarillisen yhteiskunnan arvojen pilkkaamiselle. (Salminen, 61)

Juha Siltalan mukaan arvoradikalismi tuli Yleisradioon reporadion aikana. Kansalliset arvot ja laitokset joutuivat rienaamisen kohteiksi. Hänen mukaansa radikaalien ”uudistajien” luontainen ystävä oli Neuvostoliitto, jota kukaan ei uskaltanut vastustaa. Vuoden 1966 vaalien jälkeen porvarillisen suomalaisen elämäntavan kannattaja oli huonossa huudossa ja Neuvostoliiton uskottiin torjuvan heidät ja suojelevan radikaaleja. Siltala puhuu osuvasti radikaalien ”ryhmäfantasiasta”, jonka mukaan historia eteni vääjäämättä kohti reaalisosialismia ja siihen oli sopeuduttava. (Siltala, Juha: Isien teot, Hamletin sanat. Teoksessa Haataja, Lauri (toim.): Ja kuitenkin me voitimme, 246)

Professori Pekka Suvanto kuvasi älyllisen osuvasti 1960-luvun uusvasemmistolaisuuden aikaa. Hän mainitsi presidentti Paasikiven korostaneen jäähyväispuheessaan maaliskuussa 1956 kansakunnan perusarvoja, siveellistä voimaa ja ihanteita. Suvanto totesi, että perikonservatiivi ja isänmaan ystävä Paasikivi ei osannut aavistaa, miten ajat 1960-luvulla muuttuisivat

”Pian tulevan radikalismin aalloissa sana siveellinen katosi kokonaan käytöstä, koska siveelliset ja siveettömät julistettiin tasa-arvoisiksi.” (Suvanto, 307)

Professori Jaakko Nousiaisen mielestä tiedonvälitys oli sosiaalinen prosessi, joka oli kaiken inhimillisen kanssakäymisen ja ryhmänmuodostuksen edellytyksenä. Nousiaisen mukaan poliittinen kommunikaatio ei periaatteessa eronnut muusta sosiaalisesta kommunikaatiosta. Olennaista olikin se, millaisia tarkoitusperiä viestintä palveli ja millaisissa yhteyksissä sanomia vaihdettiin. Nousiainen antoi tiedonvälitykselle aivan itsenäisen aseman omana toimintonaan. (Nousiainen Jaakko: Suomen poliittinen järjestelmä, WSOY 1980, 105)

Takaisin otsikkoihin >>

Kauko Kare puolusti “demokratian sanastoa”

Kirjailija ja toimittaja Kauko Kare puhui saksalaista kielimiestä Max Benseä lainaten sanojen polyteknikoista, jotka tarkastelivat kirjallisuuden ja filosofian, logiikan ja retoriikan, politiikan ja kateederien, kirkkojen, kanslioiden, markkinoiden ja sellien sanankäyttöä. Kare katsoi reporadion ollessa temppelin harjalla vuonna 1967, että

”Julkisuuteemme pesiytyneen kielenkäytön rappion pohja luotiin ns. vaaran vuosina …Tässä suhteessa Suomessa on sitten Snellmanin päivien tehty paljon syntiä. Ja parhaillaan elämme valtiollisen ja kulttuurisanastomme ehkä pahinta rappiokautta.” (Kare, Kauko: Tähän on tultu, Arvi A. Karisto 1967, 23, 45)

Kare kehotti myös varjelemaan ”demokratian sanastoa”. Varsinkin perussanasto piti säilyttää puhtaana ja kirkkaana. Tällaisia oikein tulkittavia sanoja olivat mm. itsenäisyys, oikeus, edistys, taantumus, kansallisuus. Mikäli sanojen merkitys hämärtyisi, voisi vallankeskitys pukeutua vapaamielisyyden kaapuun ja taantumus edistyksen sanalliseen kaapuun. (Kare, 23, 45-469)

Jukka Seppinen painotti samaa asiaa. Hänen mukaansa kommunistien retoriikka rakasti yleistyksiä ja leimaavia ilmaisuja, kuten ´taantumus´ tai ´edistyksellinen´, ´neuvostovastainen´ ja ´neuvostomyönteinen´; niiden käytöllä kommunistit pyrkivät vallankäyttöön, KGB käytti niitä jo estoitta Suomessa.” (Seppinen, 207)

Martti Noposen mielestä poliittinen ja henkinen hegemonia oli niillä, joiden kieltä puhuttiin ja joiden merkitysjärjestelmä oli vallitseva eli:

”Vallankäytön kannalta symbolien korostus merkitsee ’kielen markkinoita’: kieli on symbolisen hallinnan muoto … Moderni politiikka on sen mukaan tärkeältä osalta kamppailua symbolisesta vallasta, siitä kenen kielellä, sanoilla, termeillä ja ilmauksilla tilanne ja todellisuus kulloinkin määritellään. Vallitseva retoriikka ei siten vain ilmaise vaan myös auktorisoi ja legitimoi.” (Noponen, 110)

Kansanedustaja, sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio (kok) näki, että vaarallisinta ja ovelinta oli juuri tämä sanojen ja käsitteiden järjestelmällinen viljely poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi, siis kielen poliittinen muokkaaminen. Marxilais-leniniläisen ajattelun mukaan vasemmistoradikaalit pyrkivätkin määrätietoisesti hallitsemaan yhteiskunnallista keskustelua oman terminologiansa ja kielensä avulla. Tehokkaimmin se tapahtui Yleisradion uutis- tai ajankohtaistoimittajan suulla. Se vaikutti nk. tavallisesta kansasta erittäin uskottavalta

Professori Rainio varoitti poliittisesta manipulaatiosta radiossa ja televisiossa, ja hänen analyysinsa olivat Kokoomukselle ja muille porvariryhmille tervetulleita. Rainio oli oikeiston kannalta arvokas vastapaino tiedeyhteisössä näkyvästi esiintyville marxilaisille. Rainion mielestä asiaan oli puututtava

”kun olen nähnyt valmistauduttavan yhteiskuntajärjestyksemme kumoamiseen käyttämällä meidän hyväuskoisuuttamme.”

Rainion mukaan Suomen ylioppilasradikaalien toiminnassa oli 1960-luvun lopulla havaittavissa nk. maolaisia piirteitä. Mielipiteenmuokkauksella valmisteltiin ensin tulevaa suoraa toimintaa ja väkivaltaa. Olennaista toiminnassa oli virkakoneiston horjuttaminen; mm. poliisin järjestyksenpito tuomittiin pakkovaltana tai sanottiin poliisin käyttäneen väkivaltaa. Rainio tarkasteli poliitikkoja ja tiedotusvälineitä oman erikoisalansa, sosiaalipsykologian näkökulmasta. Hän katsoi jo reporadion kuumina vuosina, että erityisen vaarallista olisi, jos televisio ja radio joutuisivat monopoliasemaan yhden aatteen ajajana:

”Meidän maassamme on teoreettisesti ajateltavissa, että jokin poliittinen ryhmittymä valtaa television ja radion ja käyttää niitä häikäilemättömästi oman propagandansa syöttämiseen vaientaen kaiken heitä vastaan suunnatun kritiikin … Kannattaa panna merkille, että esimerkiksi vallankaappauksiin liittyy miltei säännöllisesti ensimmäisenä toimenpiteenä radio- ja televisioasemien valtaaminen.” (Rainio, Kullervo: Valta ja vallan käyttö, WSOY 1968, 208-209)

Takaisin otsikkoihin >>

Professori Kullervo Rainio: Informaatiosodan keinot ovat soluttautuminen tiedotusvälineisiin ja kielen manipulointi

Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio näki, että mielipiteenmuokkauksen ohella pyrittiin miehittämään tiedotusvälineet omilla ihmisillä. Hän katsoi, että radio ja televisio saatiin hyvin avustamaan ylioppilasradikaaleja, jotka ensin valtasivat Ylioppilaslehden, sitten soluttautuivat päivälehtien kulttuuriosastoihin ja lopuksi tiedotusvälineistä kaikkein tehokkaimpiin: radioon ja televisioon.

Radikaalit toimivat järjestelmällisesti oppikirjan mukaan vähitellen, jotta yksittäiset toimenpiteet eivät aiheuttaneet liikaa vastustusta. Keskeinen manipulaatiokeino oli se, että kieleen ujutettiin propagandassa myöhemmin tarvittavia käsitteitä. Niitä olivat 1960-luvun lopulla mm. sanat neuvosto, solu ja tiedostaminen. Vastapropagandan radikaalit torjuivat mm. väittämällä täysin epädemokraattisia menettelyjä demokraattisiksi. (Rainio 1968, 208-209)

Radiossa ja televisiossa käydyssä informaatiosodassa oli keskeistä juuri kielen manipulointi. Kyse oli tavallisten ihmisten harhautuksesta, jolla kumouksellisen toiminnan valmistelu yritettiin oikeuttaa. Rainio arvosteli ja analysoi Yleisradion uutislähetysten kieltä. Hän mainitsi esimerkkinä uutisen, jossa kapinoivista rikollisjärjestöistä käytettiin nimeä ”vapautusjärjestö”. Sana toimi käsitteenä, koska vapaus oli kiistaton arvo. Poliisin arvovaltaa uutisissa horjutettiin esimerkiksi kertomalla, että poliisi käytti väkivaltaa hillitessään jotakin mellakkaa. Oikein laaditussa uutisessa olisi kerrottu, että poliisi joutui käyttämään voimakeinoja järjestyksen ylläpitämiseksi. Rainio kuvasi myös radion uutislähetystä, jossa puhuttiin lentokonekaappaajista, jotka vaativat toveriensa vapauttamista. Rainion mielestä oikein laaditussa uutisessa olisi kerrottu, että ilmarosvot harjoittivat kiristystä ihmishengillä saadakseen muista rikoksista pidätettyjä vankeja vapaaksi.

Professori näki, että vasemmistoradikaalit käyttivät huomattavaa sosiaalipsykologista asiantuntemusta soveltaessaan nk. kommunikaation kaksivaihe -teoriaa. Radio ja televisio eivät yksin riittäneet muokkaamaan mielipiteitä, vaan apuna tarvittiin niin kutsuttuja kalja-agitaattoreita etenkin ylioppilasnuorison keskuudessa. Nämä kapakoiden kiihottajat olivat lähipiirissään voimakkaita yhteiskunnallisia mielipidevaikuttajia. He välittivät tiedotusvälineiden sanoman eteenpäin.

Kullervo Rainio analysoi manipulaatiota reporadiossa

Radiossa ja televisiossa käytetyn manipuloimistekniikan Rainio jakoi
a) ohjelmakokonaisuuksilla ja lähetyskanavilla
b) ohjelmilla
c) esitysaineksen yksityiskohdilla manipuloimiseen.

Kohdan a) mukaisia manipuloimiskeinoja olivat lähetyskanavien pakkosyöttö (=manipuloivaa ohjelmaa samanaikaisesti eri kanavilla), siirtymien pakkosyöttö (= manipuloiva ohjelma sijoitetaan ennen tai jälkeen jonkin hyvin katsotun ohjelman), lähetysajan manipuloiva valitseminen (= valitaan lähetysajat manipuloinnin kohderyhmän mukaan), saman asian toistaminen eri muodoissa (dokumentti, viihdeohjelma, keskustelu).

Kohdan b) mukaista manipulointia olivat manipuloiva aiheen valinta, yksipuolisen esitysaineksen valinta, oman propaganda-aineksen sijoittaminen ohjelman psykologisesti merkitseviin kohtiin, montaasitekninen manipulointi, tv-kuvan ja puheen manipuloiva sekoittaminen, ohjelman sisäinen aiheentoistolla manipuloiminen sekä kommenttien paneminen tosiasioiden edelle.

Kohdan c) mukaista manipulointia oli manipulointi kuvan ja kielellisen aineksen väritetyillä sivumerkityksillä (esimerkiksi korostetaan miellyttävällä kuvalla omaa ja epämiellyttävällä vastustajan sanomaa), sanojen väärinkäyttö virheellisissä merkityksissä, puolitotuudet ja suoranaiset valheelliset väitteet, asioiden yhteen sulattaminen ja vastakohtien hyväksikäyttö, leimaaminen sekä toisto käsitteiden virheellisten merkitysten juurruttamisessa. (Rainio 1968, 208-212)

Professori Rainion ajatukset avaavat hyvin oikeiston kritiikin ja pahat aavistukset reporadion ajan manipuloivaa ohjelmatoimintaa kohtaan. Samansuuntaisia ajatuksia esitti mm. Michel Foucault kymmenen vuotta Rainion jälkeen. Foucaultin mukaan valta kytkeytyi julkisuuteen, joka puolestaan kietoutui kieleen ja kieli merkitykseen. Julkisuudessa käytetyllä kielellä ja sen merkityksillä eri intressiryhmät pyrkivät manipuloimaan ja ajamaan etujaan.

Reporadion kaudella radio ja televisio nousivat keskeiseen aseman eri poliittisten ryhmien ideologisessa vaikuttamisessa. Yliote oli sillä ryhmällä, jolla oli eniten radion ja television avainpaikkoja ja kanavilla esiintyviä ”julkkiksia” leirissään. Kyse oli siitä, mikä ryhmä laati ”kansakunnan esityslistan”. Siis kuka päätti, mitä, mistä, milloin, kenen suulla, käsitteillä ja auktoriteetilla sekä miten ja missä yhteydessä puhuttiin. Kamppailu aatteiden ja arvojen kesken siirtyi tuolloin peruuttamattomasti sähköiseen kauteen.

Takaisin otsikkoihin >>

Kustaa Vilkunan Repo-muistio Virolaiselle 1964

Urho Kekkosen toinen läheinen ystävä, akateemikko Kustaa Vilkuna kirjoitti Revosta suosituskirjeen silloiselle pääministerille Johannes Virolaiselle, joka siteerasi muistiota kirjassaan. Vilkuna kertoi, että Revon suku on Raja-Karjalasta ja äidin suku vanhaa pohjalaista pappissukua. Isän kuoltua Eino joutui lopettamaan koulun kuudennella luokalla. Hän oli töissä rakennuksilla, tiilitehtaalla ja apteekissa teknillisenä apulaisena. Vuonna 1938 hän meni vapaaehtoisena sotaväkeen, jonka päätyttyä hän oli rakennustöissä Helsingin Stadionilla ja jatkoi kouluopintoja, jotka kuitenkin keskeytyivät ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Repo toimi talvisodan aikana kotirintamalla, minkä jälkeen jäi palkattuna armeijaan. Jatkosodan hän oli rintamalla, enimmän ajan komppanian päällikkönä, ja yleni vänrikistä kapteeniksi. Repo oli 25-vuotiaana armeijan nuorimpia kapteeneja. Hän sai pari vapaudenristiä ja suoritti armeijassa ylioppilastutkinnon.

Vuonna 1945 Repo aloitti opinnot yliopistossa pääaineena kirjallisuus, sivuaineena psykologia ja taidehistoria. Opiskeluaikana hän oli töissä Urheiluliitossa, Kustannusosakeyhtiö Aurassa Turussa, WSOY:ssä ja Kristillisyhteiskunnallisessa työkeskuksessa. Talvella 1953 Repo pääsi Lauri Ahon järjestämänä Gummeruksen johtokuntaan kirjalliseksi neuvonantajaksi. Tuota työtä jatkoi myöhemmin Ville Repo. Eino Repo oli Gummeruksen hallintoneuvostossa vuoteen 1963. Vuonna 1964 hän oli Mainos-TV:n ohjelmajohtaja (Virolainen 1969, 52-62)

Repo sanoi ottaneensa vastaan MTV:n ohjelmajohtajan paikan vuoden 1964 alkupuolella sekä rahan että uuden alan opettelun takia. MTV:lle hän sanoi palkkaamisensa olleen ”taktinen temppu”, jonka avulla saatiin tukea kaupallisen tv-toiminnan vastustajia vastaan. MTV:ssä arveltiin, että Revolla oli hyvät suhteet Maalaisliittoon ja lisäksi hänestä saattoi tulla Yleisradion seuraava pääjohtaja. Näin MTV:llä olisi ollut ymmärtäjä kilpailijan leirissä. Asiaan liittyi myös se, että Johannes Virolainen oli suivaantuneena Tesvision myynnistä tehnyt lakialoitteen tv-mainonnan kieltämisestä. Repo totesi, että hänestä tuli kuitenkin kaupallisen tv-toiminnan vastustaja (Repo, 204-207).

Vuosina 1953-1956 Repo oli vapaana arvostelijana mm. Parnassossa, Suomalaisessa Suomessa, Yleisradiossa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Kuvalehdessä. Vilkunan mukaan vuonna 1956 Repo ”oli tekemisissä” vaimonsa ja lankonsa omistaman trikootehtaan kanssa, joka joutui vaikeuksiin. Vuonna 1958 Repo kirjoitti Siemens-yhtymälle historiikin, minkä jälkeen siirtyi Apu-lehteen kirjalliseksi toimittajaksi. Vilkuna oli kehunut Virolaiselle, että Revon kirjallinen toiminta oli laajaa. Ja sitten tuli se tärkein asia:

”Vilkuna huomautti … että Repo oli ottanut vuonna 1958 selvän kannan ulkopolitiikassa ja asettunut kannattamaan tasavallan presidentin edustamaa ulkopoliittista linjaa. Sen jälkeen hän oli ollut toimittamassa Urho Kekkosta koskevia teoksia.”

Vilkuna katsoi, että Revon vaiheet merkitsevät hyvää valmennusta Yleisradion pääjohtajan tehtävään, pääjohtajan, joka kohdistaa päähuomionsa ohjelmakysymyksiin. Vilkuna kehui Repoa idearikkaaksi ja kannanotoissaan raikkaan rohkeaksi mieheksi, joka ei pelkää arvostelua eikä pyri vaikeissa tilanteissa suojautumaan toisten selän taakse:

”Rehtiä poliittista toimintaa hän arvostaa ja hänen voidaan sanoa olevan kaikissa olosuhteissa Paasikiven-Kekkosen linjan vankkumaton tuki." (Virolainen 1969, 52-62)

Näitä Vilkunalta saamiaan tietoja pääministeri Virolainen käytti taivutellessaan muita puolueita Kekkosen pääjohtajaehdokkaan taakse.

Takaisin otsikkoihin >>

Eino S. Repo Ylen pääjohtajaksi Kekkosen juoksupoikien avulla

Repo kertoi omissa muistelmissaan, että kirjailija Jouko Tyyri oli hänelle ensimmäisenä puhunut presidentti Urho Kekkosen suunnitelmasta istuttaa Repo Yleisradion johtokuntaan jo vuonna 1961. Presidentin ajatuksena oli, että hänet nimitettäisiin eläkkeelle siirtyvän johtaja Onni Toivosen tilalle. Tämä ajatus ei johtanut itua pidemmälle. (Repo, 210) Keskustalaisen Pekka Lounelan mukaan keskustalainen Tyyri oli huomannut Yleisradion olevan pääjohtaja Einar Sundströmin jäljiltä ”kesantomaata, jonka maltillinen keskustakin voisi olla valmis luovuttamaan uutteralle kyntö- ja kylvömiehelle” (Lounela, 314).

Repo vähätteli muistelmissaan kiinnostustaan ja mahdollisuuksiaan pääjohtajaksi. Kun Tyyri mainitsi hänelle asiasta, ei Repo ”juuri heilauttanut korvaakaan” idealle. Seuraavan vuonna asian mainitsi presidentti Kekkonen, mutta Repo totesi: ”En innostunut sittenkään. Minulla oli muita tavoitteita.” Hän olisi halunnut perustaa huippulujan viikkolehden englantilaisen The Observerin mallin mukaan. (Repo, 201-202) Muistelmissaan Repo vahvistaa sen, mitä Johannes Virolainen ja Pertti Hemanus ovat hänen valinnastaan pääjohtajaksi kirjoittaneet

Repo ja Hemanus kirjoittivat myöhemmin, että Kekkonen oli keväällä 1962 sanonut jo pari vuotta aikaisemmin päättäneensä ystävänsä Revon järjestämisestä yleisradioyhtiön pääjohtajaksi. Nyt siis projekti todella käynnistyi. Noottikriisi ja presidentinvaalit olivat takanapäin. Lounaan ja konjakin jälkeen Kekkonen oli sanonut Revolle:

”Kunhan saadaan maahan hyvä hallitus, lähetetään Sundström radiosta eläkkeelle ja pannaan Sinut tilalle.” (Hemanus Pertti: Reporadion nousu ja tuho, Otava 1972, 14-15; Repo, 210)

Hemanus kuvaa Revon haastatteluun viitaten Kustaa Vilkunan osuutta pääjohtajan valintaan. Repo ja Vilkuna olivat taas talvella 1962 presidentin saunamajureina maan kuuluisimmassa saunassa Tamminiemessä. Tuolloin Vilkuna oli sanonut Revolle:

”Sain juuri elämäni vaikeimman urakan, Sinusta pitäisi kuulemma tehdä Yleisradion pääjohtaja.” (Hemanus, 14-15)

Hemanuksen mukaan Jouko Tyyri alkoi sittemmin Vilkunan apuna järjestellä Repoa Yleisradioon. Lopullinen puolueiden ja hallintoneuvoston käännytystyö lankesi Virolaiselle. (Repo, 201; Hemanus, 14-15) Kustaa Vilkuna valittiin yllättäen Yleisradion hallintoneuvostoon 1964 ”kansanedustajien joukkoon" (Isohookana-Asunmaa, Tytti: Maalaisliitto-Keskustan historia, osa 5, Virolaisen aika, WSOY 2006, 219).Se oli harvinaista, sillä yleensä siis vain kansanedustajia valittiin tuohon elimeen. Kekkonen halusi siis luottomiehensä Vilkunan hallintoneuvostoon järjestämään Repoa pääjohtajaksi.

Sdp:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen, josta sittemmin tuli Revon seuraaja, kertoi kuulleensa jo syksyllä 1962 eräässä New Yorkin yökerhossa presidentin pojalta Matti Kekkoselta, että Revosta tulisi uusi pääjohtaja; siis jo kaksi vuotta ennen uuden pääjohtajan valintaa (Raatikainen, Erkki: Kuin punainen varjo vain, W & G 1980, 134-136). Jouni Mykkäsen mukaan Kekkonen oli jo kevään vaalijuhlissa 1962, toisen valintansa jälkeen, ilmoittanut tavoitteeksi, että Revosta tehdään Yleisradion pääjohtaja (Jouni Mykkäsen haastattelu 22.10.2007).

Politiikan kulisseissa tiedettiin siis jo pitkään Kekkosen suunnitelma istuttaa Repo Yleisradion pääjohtajaksi. Tieto vuoti tai vuodettiin myös lehdistöön, mm. Ilta-Sanomien Päivyri-palstalla todettiin jo syksyllä 1963:

”Kerrotaan maisteri Eino S. Revon jättäneen aikakauslehdistön omistautuakseen tieteelliselle työlle, ts. väitöskirjan tekemiseen. Maisteri Repo vahvisti Päivyrille, että näin on asianlaita. Mainittakoon, että Yleisradion pääjohtajan paikka tulee avoimeksi ensi vuoden lopussa, kun pääjohtaja Einar Sundström jää eläkkeelle.(Ilta-Sanomat 9.10.1963)

Raatikaisen kertoman pohjalta on vaikea yhtyä Juhani Suomen tulkintaan presidentin luultua passiivisemmasta osuudesta Revon valintaan. Suomen mukaan Kekkosen vallankäyttöön yhdistettiin yleisesti juuri nimityspolitiikka. Revon tapauksessa hänen valintaansa vaikutti Suomen mielestä paljon myös se, että ehdokas itse käytti päämiehen ystävyyttä hyväkseen. Sen monet hyväksyivät omista syistään. Suomi vähättelee Kekkosen osuutta eikä oikein usko Virolaisen todistusta siitä, että hän toteutti presidentin tahdon ajaessaan Revon pääjohtajaksi. Suomi kuitenkin toteaa, että

”Toki Kekkonen suosi Repoa ja jopa taivutteli tämän aikanaan hakeutumaan Mainos-television tarjoamaan tehtävään. Mutta pääjohtajuuden osalta Revolla näyttää olleen kosolti muita puuhamiehiä, eikä niistä vähäisimpiin kuulunut Virolainen itse”.

Tässä Suomi viittaa Virolaisen Kekkoselle esittämään näkemyksen, jonka mukaan pääjohtajaksi oli saatava maalaisliittolainen tai ainakin meitä ymmärtävä kulttuurihenkilö. Sellainen olisi Repo (Suomi, Juhani: Presidentti, Urho Kekkonen 1962 -1968, Otava 1994, 207; Virolainen Johannes: Vallankäyttö Kekkosen kaudella, Otava 1986, 246) Ennen taipumistaan Virolainen ja myös Atte Pakkanen olivat aluksi Revon ehdokkuutta vastaan. He olisivat halunneet Yleisradion johtoon selvästi maalaisliittolaisen. Arvo Korsimo kuvaili alun perinkin Repoa osuvasti, hänen mielestään Kekkosen suosikki oli ”ylimielinen poeetti" (Virolainen, Johannes: Pääministerinä Suomessa, poliittisia ratkaisuja vaalikaudella 1962-1966, Kirjayhtymä 1969, 320; Yleisradion historia 2, 153). Tämän ylimielisyyden vahvistivat useat muut Revon tunteneet, mistä myöhemmin.

Varsin rajallisen tulkinnan voi lukea Yleisradion historiikista, jonka mukaan olisi liian kapeaa pitää Revon valintaa pelkästään Kekkosen lähipiirin henkilöoperaationa. Kyse oli myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta ja Yleisradioon kasaantuneista muutospaineista, sillä ”Urho Kekkonen ja hänen lähipiirinsä eivät suinkaan olleet yksin pitäessään suotavana Yleisradion avautumista yhteiskuntaan. (Yleisradion historia 2, 154)

Useiden aikalaistodistusten perusteella voidaan sanoa, että Juhani Suomi analysoi asiaa vahvasti vinoon. Hän vähättelee Kekkosen osuutta ja tekee mm. Virolaisesta aktiivisen ”puuhamiehen”. Kuitenkin Virolainen, Vilkuna ja Tyyri olivat kiistattomasti juoksupoikia, joiden roolina oli toteuttaa presidentin jo 1961 päättämä operaatio. Heistä tuli ”puuhamiehiä” vasta Kekkosen yksiselitteisestä käskystä. Vilkunakin piti tehtävää elämänsä vaikeimpana. Eihän Repo ollut tehnyt minkäänlaista poliittista uraa Maalaisliitossa. Hänet tunnettiin lähinnä kirjallisissa piireissä, toimittajana ja Kekkosen kaverina. Virolainen tarvitsi monenlaista hengen vahvistusta ennen kuin hän halusi toden teolla ryhtyä neuvottelemaan muiden puolueiden kanssa. Se, mitä Virolainen lausui Kekkoselle, pohjautui Kustaa Vilkunan muistioon. Tässä tulee muistaa, että Kekkonen pani nimenomaan Vilkunan alun perin asialle.

Myös Yleisradion virallinen historiankirjoitus halusi olla yhtiön puolella ja pehmentää Revon runnausvalintaa ja selittää prosessi ”kasaantuneilla muutospaineilla”. Tähän on vaikea yhtyä, kun tarkastelee Kekkosen aktiivisuutta ja määrätietoisuutta asiassa jo vuodesta 1961 lähtien.

Radion rinnakkaisohjelman ohjelmapäällikkönä 1965–1970 toiminut Eero Saarenheimo kertoi kuulleensa 1960-luvun alussa suunnitelmista tehdä Revosta Yleisradion pääjohtaja. Saarenheimo oli silloin Lapissa presidentti Kekkosen seurueessa tekemässä ohjelmaa päämiehen hiihtolomasta. Saarenheimon mukaan Jouko Loikkanen ja Matti Kekkonen sanoivat keksineensä Revon ja ajaneensa pääjohtaja-asiaa. Repo oli Saarenheimolle tuttu jo ennen Yleisradion aikaa:

”Olimme molemmat Apu-lehdessä toimittajina. Meillä oli sinänsä ihan hyvät suhteet, korrektit ja asialliset. Kekkonen tunsi myös ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman hyvin, he olivat vanhoja kavereita Akateemisesta Karjala-Seurasta”. (Eero Saarenheimon haastattelu 31.10.2007)

Poliittisten ohjelmien veteraanitoimittaja Niilo Ihamäki muistaa pääjohtaja Revon taloon tulon selkeästi:

”Yleisradioon hän tuli Kekkosen lähettämänä. Vilkuna ja Virolainen toimivat painostajina.” (Niilo Ihamäen kirje tekijälle 8.4.2007)

Ministeri Marjatta Väänänen katsoi Kekkosen tahdon olleen ratkaiseva:

”Muistan, kuinka Johannes Virolainen oli ymmällään siitä, että presidentti Kekkosen mielestä Eino S. Repo oli valittava Yleisradion pääjohtajaksi. Kyllä se oli suora ohje Kekkoselta. Kustaa Vilkuna hankkiutui hallintoneuvostoon turvaamaan valintaa. ”

Väänäsen mukaan Virolainen hoiti asian neuvottelemisen, mutta joutui kantamaan epäonnistuneen ohjelmapolitiikan aiheuttamat paineet. Revon sallima rienaava ohjelmisto johti osaltaan myös Keskustapuolueen suureen vaalitappioon keväällä 1970. Virolaisen alku hallintoneuvostossa ja Revon kanssa oli Väänäsen mielestä hyvä.

”Hän myös yritti olla mahdollisimman pitkään lojaali presidenttiä kohtaan, koska Repo oli päämiehen läheinen ystävä ja suosikki. Toisaalta Virolainen halusi noudattaa parlamentarismin pelisääntöjä ja kuunnella eduskunnan valitseman hallintoneuvoston näkemyksiä.” (Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007)

Takaisin otsikkoihin >>

Päämiehen saunamajuri Repo valittiin yksimielisesti Yleisradion pääjohtajaksi

Vihdoin koitti Tamminiemessä ja varmaan myös SKP:ssä ja KGB:ssä odotettu päivä, jolloin valta Yleisradiossa vaihtui ja johtoon valittiin presidentin sanelupolitiikan mukaisesti oikea kekkoslainen, yya-ajan luottomies. Valinta oli diktatorisesti johtavan Kekkosen näyte siitä, miten nöyrät ja uskolliset ystävät palkitaan. Revon ajaminen radion johtoon oli myös eräänlaista nepotismia, olihan Repo melkein kuin Kekkosen poika, joka luonteensa ja ominaisuuksiensa puolesta vaikutti jopa suosikkipojalta. Tärkeintä tietenkin oli se, että pääjohtajaksi tuli Kekkoselle ehdottoman lojaali henkilö.

Yleisradion hallintoneuvoston kokouksessa 29. joulukuuta 1964 esityslistalla oli kohtana 5 yhtiön johdossa suoritettavat henkilöjärjestelyt. Pöytäkirja totesi lakonisesti:

”Työjaoston esityksestä valittiin 1.1.1965 lukien yhtiön uudeksi pääjohtajaksi yksimielisesti filosofian maisteri Eino Sakari Repo.” (Yleisradion hallintoneuvosto pk 29.12.1964, 5§, Yleisradion arkisto; Virolainen 1969, 320-33).

Takaisin otsikkoihin >>

Maalaisliitto-Keskustapuolue yritti vallata Helsingin Sanomat

Vuoden 1965 alusta vaihtui siis Yleisradiossa valta: vanha pääjohtaja Sundström jäi eläkkeelle, ja tilalle astui Repo yksimielisesti valittuna. Suomen viestinnässä alkoi kausi, jolle poliittisessa historiassa löytyy vertailukohta 1940-luvun lopun kriittisistä vuosista. Niin kutsutun reporadion uusvasemmistolainen ohjelmapolitiikka, joka yhdistyi vasemmiston vaalivoittoon ja presidentti Kekkosen ohjaaman Maalaisliitto-Keskustapuolueen ja kommunistien tukeen, toi mieleen 1940-luvun lopun ”vaaran vuodet”. Käsitteen loi 1950-luvulla ansioitunut tutkija Lauri Hyvämäki. (Hyvämäki, Lauri: Vaaran vuodet, Otava 1955)

Sanoma Osakeyhtiön vanha johtaja, ministeri Eljas Erkko kuoli juuri näinä kriittisinä aikoina, vuonna 1965. Yleisradion toiminnan ympärillä käydyn kamppailun lisäksi on olemassa viitteitä siitä, että Maalaisliitto-Keskustapuolue pyrki ministeri Erkon kuoltua saamaan haltuunsa Helsingin Sanomat. Valtausoperaatiossa olisi ollut tarkoitus käyttää apuna vahvoja maalaisliittolaisia yhtiöitä. Näitä olisivat voineet olla mm. Valio ja Hankkija. Tiettävästi rouva Patricia Seppälä oli kuitenkin torjunut suunnitelman ministeri Erkon periaatteiden vastaisena. (Professori Jukka Nevakiven hallussaan olevasta aineistosta tekijälle antama tieto) Jarmo Virmavirta sanoi myös kuulleensa hankkeesta 1970-luvulla Yleisradiossa työskennellessään (Jarmo Virmavirran haastattelu 30.5.1994).

Vaikutti siltä, että Maalaisliiton sisäpiirissä oli suunnitelma saada valtakunnan tärkeimmät tiedotusvälineet haltuun. Kun puolueella olisi ollut ohjauksessaan oman vahvan maakuntalehdistönsä lisäksi Yleisradio ja Helsingin Sanomat olisi myös viestintä ollut kokonaan Kekkosen peukalon alla. Suunnitelma näytti kariutuneen Sanomien vastustukseen. Sen sijaan yleisradiorintamalla kekkoslainen vaikutus oli Revon nimityksen avulla voimistumassa.

Takaisin otsikkoihin >>

Kamppailu STT:n uutisista - Yleisradion radiouutiset alkavat

Yleisradion toiminnan alusta lähtien syksystä 1926 vuoteen 1965 saakka ohjelmistoon radiouutisista vastasi siis yksin STT. Repo halusi koko kautensa ajan eroon STT:n uutisista. Yleisradion hallintoneuvosto ei siihen kuitenkaan suostunut, mutta antoi luvan alkaa suunnitella Yleisradion omia radiouutisia. Ensimmäinen oma uutislähetys toteutettiin 5. syyskuuta 1965. STT sai tuottaa edelleen neljä lähetystä vuorokaudessa. Uutisten aloittaminen oli sinänsä oikea journalistinen ratkaisu, sillä yleisradioyhtiö ilman omia radiouutisia ei täyttänyt tiedotustehtäväänsä. Toisaalta reporadion ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan kannalta katsottuna uutiset olivat tietenkin avainasemassa, sillä niiden kautta päästiin poliittisesti arvottamaan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja näin ohjaamaan yleistä mielipidettä. Sen Repo ja hänen apunaan toimineen yhtiön PTS-ryhmän ja sittemmin PTS-elimen tutkijajoukko tiesi vallan hyvin. Näin saatiin STT:n ”konservatiivisille” uutisille poliittisesti ”edistyksellinen”, siis lähinnä vasemmistolainen vaihtoehto. Tämä oli koko ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan tavoite, ”maailmankuvan muokkaaminen”.

Oikeisto-oppositio oli siksi varuillaan, kun Repo esikuntineen halusi kokonaan korvata STT:n uutiset Yleisradion omilla uutisilla. Se olisi merkinnyt valtion monopoliradion aseman vahvistumista ja sananvapauden kaventumista, mihin Kokoomuksen eduskuntaryhmä suhtautui siis kielteisesti (Kokoomuksen eduskuntaryhmä pk 25.11.1965, Porvarillisen Työn Arkisto).

Porvaripuolueiden näkemyksen STT:n uutisten puolesta kiteytti erinomaisesti Liberaalisen Kansanpuolueen kansanedustaja Irma Karvikko. Hän muisti mainita, että ensin oli raivattu pois tieltä kilpailija Tesvisio ja siirrytty monopoliin. Sitten oli tarkoitus poistaa Yleisradion lähetyksistä talon ulkopuolella toimitetut STT:n uutiset. Karvikon mukaan ne olivat luotettavampia kuin Yleisradion omat, poliittisesti ohjaillut katsaukset, joista hän sanoi:

”Ne eivät läheskään aina ole puolueettomia, eivät sisä- eivätkä ulkopoliittisesti. Ne ovat kovin usein yksisilmäisiä eivätkä myöskään vailla tendenssiä.” (Valtiopäivät 1967, 29.9.1967, 925)

Myös silloinen RKP:n kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth oli havainnut, että ”uuden pääjohtajan aikana näyttää siltä kuin tietynlainen puolueellisuus olisi saavuttamassa jalansijaa”. Kommentti liittyi siihen, että Repo oli paheksunut ns. Honka-liittoon kuuluneiden poliitikkojen haastattelua radiossa. Tämä siksi, että he eivät siis olleet ”kekkoslaisia". (Antenni-lehti 48/1965)

Uutistoiminta oli ohjelmaneuvoston syynissä syksyllä 1966. Tuolloin keskusteltiin jälleen kerran STT:n mahdollisuuksista lähettää omia radiouutisiaan Yleisradion kautta. Kokouksessa olivat läsnä myös uutispäällikkö Ralf Friberg ja STT:n toimitusjohtaja Kullervo Killinen. Killinen korosti uutistoiminnan tasapuolisuutta ja kilpailun merkitystä sananvapauden kannalta. Hänen mielestään Yleisradion mahdolliseen uutismonopoliin eetterissä liittyi kielteisiä piirteitä. STT ei ollut samalla tavalla poliittisesti vaikutettavissa kuin Yleisradio. (Suomalainen ohjelmaneuvosto pk 28.11.1966, liitteet 48-49, ELKA /Yle)

Porvarileirissä ei jäänyt huomaamatta informatiivisella ohjelmapolitiikalla vaikuttaminen. Uutistoiminnassa PTS-elimen ja toimittajien yhteistyönä laatimat ns. uutiskriteerit johtivat siihen, että Yleisradio otti poliittista kantaa valitsemalla tietyt aiheet ja jättämällä tietyt uutisoimatta. Oikeiston mielestä sekoitettiin keskenään sitoutumaton uutisvälitys ja ideologinen taistelu. Tätä epäluuloa lisäsi mm. vasemmistolaisten tutkijoiden ajatus toimittajien ja viestinnän tutkijoiden yhteistyöstä. Oikealla katsottiin, että tutkimus ja toimitustyö yhdistettiin palvelemaan äärivasemmiston poliittisia tarkoitusperiä, siis maamme hivuttamista sosialismiin sisältä päin.

Takaisin otsikkoihin >>

Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue: Yleisradion johdon vaihtuminen on myönteistä yhteistoiminnan kannalta

Myös Yleisradion käyttämisestä vallankumouksen tarpeisiin keskusteltiin Neuvostoliiton aateveljien kanssa. SKP:n puoluevaltuuskunta kävi Moskovassa ja Tallinnassa syksyllä 1965 nimenomaan radio- ja tv-asioissa. Kiireellisimpinä matkatuliaisina oli radiotoimittajien saaminen Moskovan ja Tallinnan radioihin, koska vaalit olivat tulossa. Kommunistinen aateveljeys näkyi matkan muistiossa muutenkin:

”Kun Suomessa alkaa joku kamppailu, pitäisi sitä ennen sopia miten voitaisiin auttaa. Useissa tapauksissa pelkkä mainintakin Moskovan radiossa voi olla kyseiselle kamppailulle eduksi.” ”Toinen kysymys on, miten voimme käyttää hyväksi yhteistyötä Suomen Yleisradion kanssa … se (ohjelmien vaihto) ei voi meitä tyydyttää … Suomi on meidän suhteemme sosialismin maiden asemassa. Mm. Eestiä koskevien selostusten suhteen yhdelläkään länsimaalla ei ole yhtä suuria oikeuksia kuin Suomella” ”Suomen Yleisradion johdon vaihtumisella on ollut hyvin myönteiset seuraukset yhteistoiminnan kehityksen kannalta … Suomalaiset toverit voisivat antaa vihjeitä siitä minkälaista aineistoa Nl voisi virallisesti pyytää Yleisradiolta”

”Revon kanssa pidetyt neuvottelut ovat olleet myönteisempiä. Koskiluoma on luvannut laatia kirjallisen ehdotuksen yhteistyöasioista, mutta ei ole vielä tullut” Neuvostoliittolaiset toverit lupasivat, että ”vaalien kannalta esille tuodut kysymykset ilman muuta huomioidaan lähetyksiä laadittaessa”.

SKP:n muistio Moskovan radioneuvotteluista kuvaa kuin kahden suomalaisen tv-yhtiön edustajien ohjelmanvaihtoneuvotteluja. Erona vain se, että neuvostoliittolaiset olivat kevyesti niskan päällä. He eivät olleet tyytyväisiä ohjelmien vaihtoon ja siihen ”hyötyyn”, jonka yleisradioyhteistyö voisi antaa. Merkille pantavaa oli myös vahva ideologinen perusvire ja maamme sisäisiin asioihin puuttuminen. Tämä näkyi mm. ilmaisussa, että jos maassamme alkaa jokin ”kamppailu”, pitäisi sopia, miten Neuvostoliiton taholta ”voitaisiin auttaa”.

Neuvottelumuistiosta kävi selkeästi myös ilmi, että Eino S. Repo oli Moskovalle mieleinen Yleisradion pääjohtaja, mikä ei tietysti ollut yllätys, Repohan oli taattu kekkoslainen ja ”neuvostoystävällinen”. Radio- ja tv-yhteistyöneuvotteluja SKP:n toverit esittivät käytäväksi 2-3 kertaa vuodessa. Neuvostokommunismin läheisyyttä suomalaisten toverien maailmassa kuvasti seuraava kommentti matkakertomuksen lopussa:

”Kun käsitellään Neuvostoliiton sisäisiä asioita pitäisi esittää, että suomalaisen asema sosialismiin tullessa ei ole esim. palkan suhteen sama kuin nykyisen Moskovan huonekalutehtaan työläisen vaan hänen elämänsä paranee nyt vallitsevasta tasosta” (SKP:n keskuskomitean sihteeristö pk 23.11.1965, 1§, liite 1, Kansan Arkisto)

Takaisin otsikkoihin >>

Yleisradiosta tehtiin presidentin ja pääjohtajan siunauksella äärivasemmistolaisten käsikassara

Oikeiston piirissä havaittiin viimeistään vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen, että monopoliasemassa oleva Yleisradio oli karkaamassa porvarien käsistä. Marxilais-leninistisen vallankumousopin mukainen sähköisen joukkoviestinnän ’haltuunotto’ oli alkanut. Vaikutti siltä, että Maalaisliitto-Keskustapuolue oli prosessissa presidentin, pääjohtajan ja vasemmiston panttivanki.

Osmo A. Wiion mielestä viestintätaistelu alkoi ensin Yleisradion ympärillä ja levisi sitten uusvasemmistolaisten aatteiden kantamana. Vahvistusta operaatiolle toivat Yleisradion ohjelmat, mutta myös äärivasemmiston äänekkäimpien tieteentekijöiden sanoma (Osmo A. Wiion esitelmä Lahdessa 13.6.1991. Kopio tekijällä)

Vasemmiston asiantuntijoina esiintyneet Yrjö Ahmavaara, Kaarle Nordenstreng ym. näkivät jo 1960-70- lukujen vaihteessa, että erityisesti Yleisradiolla on vahva vaikutus ihmisten ajatuksiin. Erityinen teho oli uutisilla, jotka määräsivät kansakunnan päiväjärjestyksen:

”Joukkotiedotusvälineet ikään kuin ohjailevat yhteisössä tapahtuvan ajattelun sisältöä ja tahtia. Tästä syystä joukkotiedotusvälineitä on kutsuttu yhteiskunnan ’päiväjärjestyksen määrääjiksi’, ja samalla on ruvettu kiinnittämään huomiota joukkotiedotuksen sisältöön ja siihen, millä perusteella sanomat on valittu yleisölle tarjottaviksi - mikä ja kuka määrää päiväjärjestyksen.” (Ahmavaara- Minkkinen – Nordenstreng ym: Joukkotiedotus yhteiskunnassa, Tammi 1971, 1970, 237-238)

Porvaripuolueissa ymmärrettiin vihdoin, että kansakunnan esityslistan laatiminen oli luisunut vasemmistoradikaaleille, joita Keskustapuolue pakosta myötäili saadakseen edes osan Yleisradion tarjoamasta poliittisesta julkisuudesta ja ollakseen mieliksi Kekkoselle.

Reporadion aikana vasemmiston rekrytointitoimet onnistuivat hyvin, ja Kokoomuksen ohella myös Keskustapuolue jäi toimittajanimityksissä tappiolle. Kokoomuksen ja pienten porvariryhmien mielestä ’radiovallankumous’ alkoi siitä, kun vasemmistoradikaalit toimittajat alkoivat ohjelmateon perustasolla määrätä, mitä kerrotaan, miten, missä yhteydessä, milloin ja kenen suulla. Tässä vaiheessa oikeiston aatemaailma jäi Yleisradion luomassa julkisuudessa tarkoituksellisesti taka-alalle.

Yleisradion vasemmistolaiset toimittajat noudattivat herkästi neuvostoliittolaisten ohjeita ja mielipiteitä. Yhteydet ”kotiryssiin” Suomessa olivat kiinteät. Itsekin Yleisradion toimittajana ollut ja sittemmin kansanedustaja ja ministeri Pertti Salolainen (kok) mainitsi vasemmiston yhteydet Yleisradion ulkopuolelle, erityisesti neuvostoliittolaisiin (Pertti Salolaisen haastattelu 21.1.1994)

Kekkosen ja hänen lähipiirinsä vaikutusvallasta Yleisradiossa kertoi myös kummallinen, mutta ajan ylimielistä ja häikäilemätöntä henkeä kuvaava seikka. Presidentin nuori kansliapäällikkö Antero Jyränki oli nimittäin oman toimensa ohella mm. Yleisradion poliittisten sketsi- ym. ohjelmien taustakirjoittaja. Jyränki kertoi myös olleensa mukana lukuisissa radio- ja tv-ohjelmissa 1960-70-luvun taitteessa niin esiintyjänä, suunnittelijana kuin taustakirjoittajanakin. Hänen mielestään Revon aikana pyrittiin toteuttamaan uutta ja avointa kriittistä ohjelmapoliittista linjaa. Jyränki mainitsi tahallisen rienaamisen ja porvarien ärsyttämisen yhdeksi selkeäksi tavoitteeksi:

”Siinä oli vilpittömän tarkoituksen ohella mukana sekä pääjohtajan että monien toimittajienkin hybristä (ylimielisyys, rikollinen uhmamieli, kirj. huom.). Monille suomalaisille se oli hämmentävää, tabujen rikkomisen ja perinteisten arvojen rienauksen aikaa, toisille riemastuttava kokemus, uuden vapaamielisen ajan merkki.” (Jyränki, Antero: Kolme vuotta Linnassa. WSOY, Juva 1990, 249-250)

Pekka Suvannon mukaan Jyränki oli ensiksi oikeistonuori, Vapauden Akateemisessa liitossa, siirtyi Sdp:n vasemmalle laidalle ja edelleen SKP / Skdl:oon. Jyränki arvosteli porvariston käsissä olevaa yhteiskuntaa, ihaili Otto Wille Kuusista, joka oli hänen mielestään ennen kansalaissotaa pyrkinyt ”yhteiskunnan laadullisen muuttamiseen”. Porvarien kanssa yhteistyössä olevat ns. asevelisosialistit edustivat Jyrängin mielestä ’natsilaista ajattelutapaa’.

Suvanto näki tilanteessa todellisen vaaran. Eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö, samoin Yleisradion hallintoneuvostossa ja ohjelmaneuvostoissa. Lisäksi kommunistit ja sosialidemokraattien vasen laita sekä keskustapuolueen radikaalit olivat löytäneet toisensa. Tuohon uusvasemmistolaiseen ja samalla kekkoslaiseen ´kansanrintamaan´ olivat liittyneet Yleisradion kanavilla usein esiintyvät kulttuuriradikaalit ja toimittajat (Suvanto, 311-314)

Samoihin aikoihin Moskova antoi ohjeita suomalaisille kommunistiministereille siitä, miten sosialidemokraatit saataisiin ymmärtämään, ’mitä tietä oli kuljettava’ vaikeuksien voittamiseksi ja kuinka vasemmisto saataisiin läheiseen yhteistyöhön. Ville Pessille ja Aarne Saariselle välitettiin Neuvostoliiton Suomen suurlähettilään välityksellä ohjeita, joissa odotettiin hallitukselta sen intressissä olevia laajakantoisia sosiaalisia ja taloudellisia toimenpiteitä. Samalla kuitenkin oltiin hyvin tyytyväisiä siihen, että

”työväenpuolueet ja muut demokraattiset voimat ovat ottaneet ensimmäiset askeleet yhteistyön tiellä muodostamalla laajan liiton Kekkosen uudelleen valitsemiseksi”. (Rautkallio, Hannu, Tsernous, V.N.: NKP ja Suomi, keskuskomitean salaisia dokumentteja 1955-1968, Tammi 1992, 155-159)

Oikeistossa vuoden 1966 eduskuntavaaleja seurannutta kautta pidettiin eräänlaisina sähköisen joukkoviestinnän ”vaaran vuosina”. Harri Holkeri totesi haastattelussa radio- ja televisiopolitiikasta, että oli tuskallista muistella noita aikoja, jolloin ”ne melkein jyräsivät meidät” (Harri Holkerin haastattelu 3.6.1994)

Kokoomuksen huoli oli tietysti valtapoliittinen oman aatteen kannalta, mutta se oli myös ideologisesta näkökulmasta perinteinen isänmaan kohtalon kysymys, taistelua länsimaisen demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän ja vapaan tiedonvälityksen puolesta.

Takaisin otsikkoihin >>

Repo yhtiökokouksessa 1966: ”Yleisradio ei voi olla konservatiivinen, vaan juuriin tunkeutuva, muutosta tahtova”

Toukokuussa 1966 pääjohtaja Eino S. Repo esitelmöi Yleisradion yhtiökokouksessa. Hän puhui yhtiön historiasta ja haasteista, yleisradiotoiminnasta eri maissa, kaupallisesta ja julkisesta radiotoiminnasta. Mielenkiintoista oli havaita hänen sanakäänteensä, kun hän käsitteli yleisradiotoimintaa maissa ”joissa tämä joukkoviestinnän väline on alistettu joko poliittisen tai muun ideologisen vallankäytön välikappaleeksi”. Se oli hänen mukaansa yleistä nimenomaan siellä, missä valtiojärjestelmä oli totalitaarinen. Tuolloin ohjelmapolitiikan saneli ideologinen tarkoituksenmukaisuus eivätkä yleisön tarpeet. Revon mukaan autoritäärisessä toiminnassa ”saattaa virallinen ideologia kahlita ohjelmatoiminnan kehittymistä”. Sitten tuli erikoinen, ristiriitainen kumarrus Neuvostoliittoon päin. Pääjohtaja katsoi, että sellaisissa maissa kuitenkin radio ja televisio on asetettu ”korostetun arvostettuun asemaan kansalaiskasvatuksen välineenä”. Niiden merkitys ei siis ole vähäinen, ”vaikka niiden välittämä maailmankatsomus olisikin jonkin virallisen ideologian sävyttämä tai sellaisen palvelukseen alistettu”.

Repo korosti yhtiökokoukselle Yleisradion riippumattomuutta kaupallisista tai puoluepoliittisista tarkoituksista. Radion ja television ei tullut pyrkiä ”jonkin tietyn maailmakatsomuksen istuttamiseen yleisöönsä”. Kuitenkin yhteiskunnan epäkohtia piti ”penkoa” niiden korjaamisen vuoksi. Yleisradion tuli olla mukana kehittämässä ”humaanista ja demokraattista arvojärjestelmää”. Lopuksi tuli reporadion ja tulevan PTS-elimen yleisradiopoliittinen ohjelmanjulistus. Yleisradiotoiminta

”ei suhteessaan yhteiskuntaankaan voi ohjelmatoiminnassa olla konservatiivinen, säilyttävä. Sanoisin mieluimmin, että sen ohjelmatoiminnan tulee olla juuriin tunkeutuvaa, muutosta tahtovaa." (Pääjohtaja Eino S. Revon esitelmä Oy. Yleisradio Ab:n yhtiökokouksessa 31.1.1966, Yleisradion kirjasto)

Repo halusi siis, että kaikista kauniista riippumattomuuden ja ideologian ohjaamisen välttämisen periaatteista huolimatta, valtion radiomonopolin oli oltava yhteiskunnan muuttaja. Kehityksen tuli kulkea konservatismista juuriin tunkeutuvaan muutokseen. Marxin tekstiä, mutta muotoiltu ”liberaalin porvarin” korvaan sopivaksi. Revon julistus oli tyypillinen marxilaisen retoriikan helmi. Hän käänsi asian ylösalaisin. Samaan aikaan kun hän korosti Yleisradion riippumattomuutta puoluepolitiikasta, hän vaati voimakasta yhteiskunnallista muutosta, toimintaa ”säilyttävää ja konservatiivista” vastaan. Tämä oli mitä suurimmassa määrin poliittinen kannanotto ja kehotus ohjelmatekijöille ruveta ottamaan kantaa valtion monopoliyhtiön kanavilla.

Vielä ääniradion johtajana olleessaan Repo kehui sosialististen maiden tiedotusvälineiden roolia muun muassa kansainvälisessä kehityksessä. Hän arvioi henkilökohtaisesti niiden osuuden olevan olennainen. Hän katsoi, että kommunismikaan ei sulkenut pois ilmaisemisen vapautta ja vapaata tiedonvälitystä. Kapitalististen maiden ”läntiset tiedotusvälineet” eivät useinkaan toimineet yleisen, vaan yksityisen edun nimissä. Repo nimitti länsimaisia demokratioita ”ns. vapaan tiedonvälityksen maiksi”. (Ulkopolitiikka-lehti 2/75, Revon kirjoitus Tiedotusvälineet ja ulkopolitiikka, erikoisnumero Urho Kekkosen 75-vuotispäivänä 3.9.1975. 65)

Takaisin otsikkoihin >>

Yleisradio täytti 40 vuotta: ”Kekkonen ja Repo pitivät pilkkanaan illallisväkeä”

Revon mahtavan monopolin täyttäessä 40 vuotta kaveruksissa Urho Kekkonen ja Eino S. Repo näkyi voimakasta ja ylimielistä vallantäyteisyyttä; eliväthän he reporadion nousuhuuman kuumia vuosia. Matti Paavonsalo kuvasi miesten käytöstä Yleisradion vuosijuhlassa Palacessa syyskuussa 1966.

”Kaksikko saapui tilaisuuteen selvästi alkoholia nauttineena. Hienostuneeseen tapaan kuuluu tarjota samppanjaa juhlaillallisilla. Kekkonen ja Repo valitsivat viskin grogina … Presidentti pyysi äänekkäästi itselleen vodkaa ja luonnollisesti myös sai. Repo seurasi perässä. Riehakkaan valtionpäämiehen esiintymistä syrjäsilmällä seuratessa oli aikaa miettiä kaikenmoista, normien rikkomishingusta herraneuroosiin asti. Melko julkeasti Kekkonen ja Repo pitivät kuin pilkkanaan muuta illallisväkeä.” (Paavonsalo, 109)

Tätä samaa hybristä, ylimielisyyttä, kuvasti vastavalitun pääjohtajan toteamus PTS - tutkija Kaarle Nordenstrengille vuonna 1965: ”En minä ole tullut tänne profeetaksi, vaan vapahtajaksi" (Hemanus 1972, 26). Myös Kokoomuksen silloinen puoluesihteeri Veikko Tavastila kertoi, että hänelle oli erityisesti jäänyt mieleen Revon ylimielisyys ja tietty boheemisuus. Toimittaja <>Heikki Kymäläinen käytti määrettä ”pirullisen oloinen" (Veikko Tavastilan haastattelu 4.10.1994; Heikki Kymäläisen kirje tekijälle 17.4.2007).

Takaisin otsikkoihin >>

Breznev ja Andropov luokkasodan kannalla - Revon radio oli keskeinen propagandassa

Jukka Seppisen mielestä Suomessa alkoi todellinen kovan linjan vallankumoushenki ja taistolainen luokkasodan propagointi, kun Leonid Breznev tuli NKP:n johtoon vuonna 1964. Niihin aikoihin myös kovan linjan mies Juri Andropov tuli KGB:n johtajaksi. Rafael Paasion (sd) johtaman ”kansanrintamahallituksen” aloitettua1966, Suomeen tuli syksyllä korkea-arvoinen NKP:n valtuuskunta Mihail Suslovin johdolla. Alkoi yhä määrätietoisempi Suomen poliittinen ja myös taloudellinen sitominen Neuvostoliittoon. Seppisen mukaan ”todelliset vallankumouksen tekijät olivat Suomessa”.

Erityinen painopiste vallankumouksen ja luokkasodan pohjustamisessa oli nuorison saaminen kantamaan sosialismin punaista lippua. Yya-ajan suomettuneessa Suomessa se onnistuikin pelottavan hyvin, jopa Kokoomuksesta löytyi ”kukkahuivityttöjä” ja radikaalipoikia, jotka olivat kovin ”neuvostomyönteisiä" (Harri Holkerin haastattelu 3.6.1994).

Seppisen mukaan KGB hehkutti vähemmistökommunisteille, että ”sen sydän sykkii taistolaisille”. Peruskaaderien lisäksi KGB:n suunnitelmien toteuttamiselle oli keskeistä, että yliopistoihin ja sitä kautta vaikutusvaltaisiin asemiin saataisiin ”oikealla tavalla” ajattelevia nuoria. Seppisen mukaan SKP halusi tukea kaikkea ”edistyksellisyyttä”. Taustalla häärivät jälleen NKP ja KGB, jotka jatkuvasti tukivat Suomen kommunisteja kulttuuripoliittisessa agitaatiotyössä. (Seppinen, 230, 255-263, 281; samaa kertovat myös ELKA / Puskalan paperit, Rentola, Jakobson ja Rautkallio).

Yliopistojen ohella kulttuurista tuli tärkeä manipulaation alue. Ylioppilasteatterin piiristä lähtenyt aalto Arvo Salo Lapualaisoopperoineen sai aikaan nuorten kulttuurin tekijöiden joukkoliittymisen kommunistien riveihin. Niin sanottu nostalginen, ”ihana punalaululiike” syntyi ja porvarin oli tarkoitus nukkua huonosti.

Presidentti Kekkonen oli hyvin lähellä KGB:tä ja seurusteli kiinteästi neuvostoliittolaisten kanssa. Kekkonen halusi olla mieliksi äärivasemmistolaisille kulttuurin tekijöille ja ajoi voimakkaasti ns. kansanrintamayhteistyötä. Hän halusi kommunistit rauhanomaiseen yhteistyöhön parlamentaarista tietä. Samalla hän tuli – varmasti tietoisesti – edistäneeksi sosialistisen vallankumouksen etenemistä Suomessa.

Seppinen kertoo, kuinka suomalaiset neuvostouskolliset kommunistit Ville Pessi Ja Hertta Kuusinen saivat Leonid Brezneviltä kuulla, millainen on Suomen tulevaisuus:

”Proletariaatin diktatuuria ei saanut hylätä, vaikka välitilan aikana monipuoluejärjestelmä oli suotava ennen sosialismiin siirtymistä. SKP ei saanut karkottaa kansanrintamaan tarvittavia liittolaisia. Lopulta jäisi jäljelle kommunistinen puolue työväenpuolueiden sulautumisen kautta.”

NKP:n keskuskomitean Suomi-ekspertti, varajohtaja Aleksei Beljakov kävi lokakuussa 1965 Suomessa jatkamassa SKP:n ohjeistamista. Hän kertoi, että ”valtakolmio” muodostui kommunisteista, Sdp:stä ja Maalaisliiton vasemmistosta eli K-linjasta. Tie sosialismiin avautuisi työväenpuolueiden SKP:n ja Sdp:n yhteistyön pohjalta. Pelottavaa, luokkasotaan viittaavaa oli, että Beljakov suositti propagoitavan, että ”väkivaltaa ei käytettäisi tai sitä käytettäisiin mahdollisimman vähän”. Seppisen mukaan Breznev ja Suslov ajoivat voimallisesti luokkasotaa ja järjestelmien taistelua. Heidän mukaansa Suomi oli kapitalistisen maailman heikoin lenkki Euroopassa.

Moskovassa oli huomattu Suomen luisuminen vasemmalle presidentti Urho Kekkosen, K-linjan, ”kansanrintaman” ja Revon johtaman vallankumousradion avulla. Izvestija-lehdessäkin todettiin joulukuussa 1967, että ”Suomen asema on juuri nyt, ajankohtaisten edellytysten valossa, erittäin merkityksellinen” (Seppinen 267-268)

Seppinen tiivisti kriittisesti KGB:n ja Kekkosen suhteen 1960-1970-luvun tapahtumien valossa. Vähitellen alkoi kiteytyä Suomessa vuodesta 1969 toteutunut vallankumoukseen tähtäävä konkreettinen toiminta. Se tapahtui yhteistyössä NKP:n kanssa:

”Hallituksessa pyrittiin keskeisiin asemiin, ajamaan Kekkonen ahtaalle ja samalla käynnistämään laajamittainen joukkotoiminta eli yleislakko yhteiskunnan lamaannuttamiseksi. Siksi oli erittäin tärkeää vaikuttaa ammattiyhdistysjohtajiin, jotka toimivat linkkeinä SKP:n ja sen kannattajien ammattiliittojen välissä … Näin tapahtuisi kommunistinen vallankumous; sopivan hetken tullen riittävien asemien tultua vallatuiksi olisi aika pyytää puna-armeijalta veljellistä apua.” Seppinen, 293. Samansuuntaisia havaintoja ovat tehneet myös Rentola, Jakobson ja Rautkallio)

Takaisin otsikkoihin >>

Päätoimittaja Pentti Poukka: ”Revon kansantribuunit” langettavat tuomioitaan

Sitten alkoivat reporadion ohjelmat herättää keskustelua. Reino Paasilinnan kohuohjelma ´Vakuutusasia on sydämen asia´ esitettiin loppuvuodesta 1966. Ohjelmaa käsiteltiin Yleisradion elimissä. Oikeiston ajattelua kuvasti ehkä parhaiten Uuden Suomen pääkirjoitus otsikolla ´Revon kansantribuunit´. Päätoimittaja Pentti Poukka kritisoi sitä, että monopolina toimivalla Yleisradiolla ei ollut vastuuta ohjelmistaan samaan tapaan kuin lehdistöllä:

”Radiossa ja erityisesti televisiossa esiintyy nykyisin joukko erehtymättömyyteensä luottavia nuoria miehiä, jotka uskovat olevansa kutsuttuja lausumaan viimeisen sanan ei ainoastaan kotimaan vaan myös ulkomaiden asioista. Jonkinlainen ennätys kai saavutettiin … kun nuori kansantribuuni langetti [...} tuomionsa yksityisestä vakuutustoiminnasta Suomessa.” (Uusi Suomi 20.12.1966, pääkirjoitus)

Takaisin otsikkoihin >>

Toimittajaliitto ry oli NKP:n käsikassara, joka soluttautui Yleisradioon Revon kaudella

Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen NKP:n ja tiedustelupalvelu KGB:n strategia Suomen ”henkiseksi miehittämiseksi” perustui siis ratkaisevasti propagandaan. Kommunistien ja erityisesti sen äärisiiven, stalinistien eli taistolaisten oli saatava ote maamme tiedotusvälineistä. NKP:n päätöksellä oli erityisesti Suomea varten kehitetty propagandaohjelma, jonka avulla taltutettaisiin maamme toimittajakunta ja ohjattaisiin ”rauhanomaiselle idäntielle”. Suomen Kommunistinen Puolue SKP teki työtä käskettyä ja alkoi värvätä kaadereita mediaan. (Ks. mm. Häikiö, Martti: Historia ja väärät profeetat, Edita 2003, 58-64; Salminen 90-96, 152; Jakobson 1992, 115-121)

Kommunistitoimittajien, nimenomaan taistolaisten yhteistyöorganisaatioksi perustettiin Toimittajaliitto ry, joka oli alkujaan Sdp:stä lohjenneen Tpsl:n ay-osasto. Siihen liittyivät sosialistista Suomea tavoittelevat ns. edistykselliset journalistit tai sellaiseksi värvätyt. Myöhemmin 1970-luvulla liiton ytimen muodostivat taistolaisten Tiedonantaja-lehden toimittajat. (Jouni Tervo teoksessa: Bäckman, toim., 269) Nuo toimittajakaaderit olivat oikeita Leninin sotureita ja ”kommunismin tiedostavia etujoukkoja”, kuten Arvo Tuominen ja Esko Salminen ovat heidät määritelleet. Heidän tehtävänään oli massojen ohjaileminen, kun vallankumous alkaisi. (Tuominen, Arvo: Tarvitaanko Suomessa vallankumousta?, Helsinki 1974, 155-168; Salminen, 147)

Toimittajaliitto oli NKP:n ja nimenomaan KGB:n käsikassara Suomessa. Se oli tarpeen erityisesti maan henkisen ilmapiirin muokkaamisessa myönteiseksi siirtymiselle proletariaatin diktatuuriin, osaksi Neuvostoliiton sosialistista blokkia, ”neuvostokansojen” joukkoon, kuten Virokin oli. Sosialistisessa Suomessa he olisivat olleet taistolaisten eräänlainen viides kolonna. Taistolaisten toimittajien paras värväyspiste oli Tampereen yliopisto. (Seppinen, 240 ja myös Muistio tammikuulta 1965: Kommunistit ja Tampereen yhteiskunnallinen korkeakoulu. ELKA, Puskalan paperit 1965, rulla 2)

Kommunistien sanomalehden Kansan Uutisten päätoimittajana aikoinaan toiminut Yrjö Rautio on kertonut:

”Omien havaintojeni mukaan se toimi kyllä parhaiten Yleisradiossa, mutta varmasti myös jonkun verran lehdistössä. Toimittajaliitto pääsi Yleisradioon pääjohtaja Eino S. Revon kaudella. Ylessä erityisesti radion ja television yhteiskunnalliset sekä kulttuuritoimitukset keräsivät SKP:n vähemmistön kannattajia”.

"Leninin soturit" julistivat Neuvostoliiton ja kommunismin ihanuutta

Toimittajaliiton jäsenten tuli propagoida Neuvostoliiton ja kommunismin ihanuutta ja arvostella ”porvarillista hegemoniaa” ja kapitalismia. Toimittajaliiton jäsenet kirjoittivat ja puhuivat paljon muun muassa ns. rauhan laista, joka olisi johtanut tiedotusvälineiden sisällön kontrolliin. Laki ei edennyt, mutta siitä huolimatta itsesensuuri kukoisti Suomessa. Kommunistitoimittajien sisäinen kuri oli kova. Muuten saattoi joutua Maija Dahlgrenin (Dahlgren, 252-255) kuvailemaan toverituomioistuimeen, josta on kerrottu toisaalla tässä teoksessa.

Toimittajaliiton jäsenet olivat lähes poikkeuksetta SKP:n vähemmistöön kuuluvia. Taistolaistoimittajien liittoon kuului mm. henkilöitä, joita tänäkin päivänä on johtavissa asemissa Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muissa viestimissä.

Liiton jäsenluettelon julkaisi nettisivuillaan vuonna 2000 Yleisradion M.O.T.-ohjelma, jossa kerrottiin liiton toiminnasta ja tavoitteista. Luettelo on julkaistu myös Markku Valkosen kirjassa Sananvapaus ja hänen nettisivustollaan Journalismi.info, Tekijän oma päällikkökokemus kommunistien soluista MTV:ssä ja Sanomalehtien Liitossa tiedotussihteerinä saatu tieto sanomalehdistön tilanteesta.

Toimittajaliiton jäsenet muodostivat, halusivatpa tai eivät, SKP:n toimittajakaaderin. Nämä henkilöt olivat siis NKP:n lietsoman luokkasodan ja maailmanvallankumouksen asialla meillä Suomessa. Heidän tarkoituksenaan oli ensin ottaa soluttautumalla haltuun tiedotusvälineet ja myöhemmin vallankumouksen tultua toimia uskollisina propagandasotureina. Keskeisiä soluttautumiskohteita olivat tietysti Yleisradio, MTV ja Helsingin Sanomat, mutta myös muu lehdistö. Aivan olennainen oli monopolina toimiva Yleisradio. Maassa ei ollut paikallisradioita ja kilpailevia tv-kanavia, kun Tesvision oli saatu kaadetuksi.

Jouni Tervo teki Yleisradiossa ohjelman Toimittajaliitosta ja kirjoitti näistä taistolaisten toimittajakaadereista myöhemmin:

”Heistä tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvallankumouspolitiikan miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat ´hyviä ihmisiä hyvällä asialla´. Se, että he olivat väärässä, on yhä kielletty suomalainen keskustelunaihe.” (Jouni Tervo teoksessa Bäckman ( toim.), 265-266)

Vaikuttaa kyllä ilmeiseltä, että suurin osa nimenomaan tuon ajan kommunistitoimittajista oli täysin tietoisesti maailmanvallankumouksen asialla; ei siis ”tajuamattaan”, kuten Tervo asian ilmaisi.

Toimittajaliitto sai myös osansa Neuvostoliiton rahallisesta tuesta, jota SKP:lle tuli 150 miljoonaa markkaa 1970-1980-luvulla. Lisäksi venäläiset toverit antoivat taistolaisille pimeää tukea lentolippuina, opintostipendeinä, painatustöinä ja matka-apurahoina. (Bäckman, toim., 267) Eiköhän tämä ison veljen rahallinen apukin velvoittanut kaadereita verenpunaisiin vallankumousjuttuihin. Onhan siitä uskollisuudesta jäänteitä vieläkin joidenkin vanhojen taistolaistoimittajien nostalgisissa jutuissa.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisista käyty keskustelu on tyssännyt siihen, että niin monet toimittajat ja päättäjät ovat edelleen korkeilla paikoilla yhteiskunnassa. Sama koskee paljastuksia eri henkilöiden KGB- ja Stasi-yhteyksistä. Vaikuttaa siltä, että toimittajatoverit suojelevat toisiaan. Tulee jopa estämättä mieleen, että ehkäpä KGB-Stasi-tiedoilla voidaan myös kiristää, korkeillakin paikoilla olevia henkilöitä.

Takaisin otsikkoihin >>

Moskovan opissa yli 6000 vallankumouksen tekijää

Joni Krekolan mukaan vielä 1960-luvulla Moskovan puoluekoulutuksesta ei Suomessa missään vaiheessa paljon puhuttu, vaikka SKP:n toiminta olikin laillista. Lähiomaisillekaan ei saanut kertoa matkan todellista tarkoitusta tai koulun osoitetta. Jos oli vastattava jotakin, niin SKP:n lähtöpuhuttelussa opastettiin näin:

”On annettava ymmärtää olevansa oppilaitoksessa, jossa kielenopettamisen lisäksi perehdyttiin yhteiskunnallisiin aineisiin … Ei hakea yhteyttä suomalaisiin eikä muihinkaan turisteihin … ei hakea yhteyttä lähetystöihin. Ei kutsuttaa kouluun henkilöitä, jotka eivät sinne kuulu … ei omaisiakaan jos tulevat käymään.” (Joni Krekola teoksessa Bäckman, toim., 171-172; SKP:n keskuskomitean sihteeristön muistio opiskelemaan lähtijöille 14.9.1971)

Kovin oli siis salaista ja maanalaista toimintaa suomalaisten kommunistien opiskelu Neuvostoliitossa 1960-1970-luvuilla. Koko toiminta liikkui vahvasti maanpetturuuden rajoilla ja alueella. Tähdättiinhän tuolla koulutuksella demokraattisen yhteiskuntajärjestyksemme kumoamiseen. Tähän viittasi myös se, että jotkut koulunsa käyneet ovat myöhemmin kertoneet aseiden käytön opetuksesta. Krekolan maininta asekoulutuksesta osuu taistolaisuuden nousun aikaan 1960-1970 luvun taitteeseen:

”Sen ajoittuminen yksiin Suomen taistolaisvyörytyksen kanssa on merkillepantavaa.” (Bäckman, toim., 178)

Moskovan vallankumouskoulun olivat käyneet mm. Taisto Sinisalo, Markus Kainulainen ja Erkki Tuominen, ns. stalinistien eli taistolaisten johtomiehet. On helppo yhtyä Krekolan näkemykseen, että Moskovan puoluekoulu oli epämääräisyydessäänkin konkreettinen todiste suomalaisen kommunismin neuvostokytkennästä (Bäckman, toim.. 184)

Moskovan opinnot olivat tärkeitä Suomen kommunisteille. SKP:n keskuskomitean sihteeristössä käsiteltiin muun muassa helmikuussa 1967 Sirola-opiston ja NKP:n koulujen opetuksen yhteensovittamista ja suomalaisten opiskelumahdollisuuksista Neuvostoliitossa. Lisäksi mietittiin 12:n Tampereen yliopistossa opiskelevan entisen Sirola-opistolaisen mahdollisuuksia päästä jatkamaan opintoja Neuvostoliitossa (SKP:n keskuskomitean sihteeristö, pk 13.2.1967, 1 §, Kansan Arkisto)

Sihteeristö asetti niin ikään toimikunnan käymään neuvotteluja NKP:n edustajien kanssa Sirola-opiston ja Moskovan koulun opinto-ohjelmien niveltämiseksi entistä paremmin toisiinsa (SKP:n keskuskomitean sihteeristö, pk 30.1.1967, 7§, Kansan Arkisto) Neuvostoliitossa koulutettiin 1960-70 -luvuilla yli 6000 suomalaista NKP-KGB-SKP:n kaadereihin. (Yleisradio TV 1:n ohjelma Moskovan koulussa, toimittaja Reijo Nikkinen)

Takaisin otsikkoihin >>

Suojelupoliisi seurasi SKP:n vallankumousvalmisteluja tarkasti

SKP ja sen sisällä taistolaiset noudattivat kommunismin kansainvälistä oppia kirjaimellisesti. Suomen Suojelupoliisi oli tarkkana. Sen tiedusteluraportissa todettiin selkokielellä kommunistien tavoitteet:

”On muodostettava monopolien vastainen rintama ja suoritettava sosialistinen vallankumous … luotava yhteinen työväenluokka ja vedettävä mukaan kaikki sosiaaliset ryhmittymät, kansallistettava tärkeimmät teollisuuden alat ja saatava niihin työtätekevien kontrolli.”

NKP:n Aleksei Beljakov oli lokakuussa 1965 paljastanut Skp:n johdolle Jukka Seppisen sanoin, että

"Suomea odotti sosialismi. Siitä piti sosialistisen leirin voima huolen. Siksi myös väkivallan osuus Suomessa olisi korkeintaan `minimaalinen´”

Seppinen on myös selvittänyt, että Suojelupoliisin mukaan radikaaliryhmien ydinjoukon mielestä Suomessa vallitsi juuri reporadion kuumimman kauden aikana 1968-1969 ”vallankumoukselle otollinen aika”. Mielenosoitukset tuli muuttaa väkivaltaisemmiksi, jotta poliisi joutuisi pidättämään osallistujia. Seppinen maalaa äärikommunismista, siis myös taistolaisuudesta, karmaisevan, todellista luokkasotaa lietsovan kuvan:

”Jokainen toisinajatteleva tuhottava vihollinen”

”Oikea marxilainen muisti joka hetki luokkakantaisuuden toimissaan … Luokkakantaisuus oli taistolaisuuden kantava voima. Siksi taistolainen näki jokaisessa toisin ajattelevassa periaatteessa tuhottavan vihollisen. Sama periaate oli Neuvostoliitossa johtanut silmittömiin ja laajoihin veritekoihin marxilaisen luokkataistelun nimissä … NKP alkoi suosia yksiselitteisesti taistolaisia ja yritti saada aikaan kovalla painostuksella yhtenäisyyttä SKP:n riveihin.”

Suojelupoliisin raportit ja presidentti Urho Kekkosen Suojelupoliisilta saamat tiedot kertoivat, että Suomen kommunistit saivat ohjeita Neuvostoliitosta. Toimintaohjeita annettiin sekä Moskovan vierailuilla että SKP:n kokouksissa, joihin osallistui neuvostoliittolaisia ”emissaareja”.

(Seppinen, 270 / Supo, kansio 25, SKP:tä koskeva muistio 1967; Seppinen, 271 / Supo, kansio 26, SKP:tä koskeva aineisto 1969; Salminen, 152; Kinnunen, 225-226; Rautkallio / Tsernous, 155-159)

Takaisin otsikkoihin >>

Ministeri Max Jakobson: ”Taistolaiset toteuttivat myös Yleisradiossa suurempaa, NKP:ssä määriteltyä tehtävää”

Isänmaallisissa piireissä oltiin erityisen huolestuneita taistolaisten toimittajien vahvasta asemasta Yleisradion ohjelmatuotannossa. Ministeri Max Jakobsonin mielestä Taisto Sinisalon joukot olivat vaikutusvaltaisia, koska SKP:n vähemmistö oli kytketty toimimaan NKP:n kansainvälisessä osastossa, sen Skandinavian jaostossa Suomen paikallisosastona: ”Luotettavana apulaisena ja vaikutusväylänä asioissa, joissa tarvittiin myös ns. kansallista panosta eikä voitu toimia pelkästään Neuvostoliiton ulkopolitiikan keinoin”, kuten Jakobsonin mukaan entinen taistolainen Matti Viialainen 10.10.1991 asian esitelmässään ilmaisi.” Jakobson tiivisti NKP:n ja taistolaisten suoran yhteyden:

”Taistolaiset toteuttivat suurempaa, NKP:ssä määriteltyä tehtävää ja toimivat kansallista ominaispainoaan suuremmalla valtakirjalla. Taistolaisryhmä toimi siten Neuvostoliiton henkisenä tukikohtana Suomen poliittisen järjestelmän sisällä; … tehtävänä oli valmistella maamme ideologista miehitystä … Neuvostoliiton vaikutus näkyi ennen muuta puoluelehdissä ja poliitikkojen hallitseman Yleisradion ohjelmissa.” (Leskinen, Jari: Tulevaisuuden turvaksi, Sotavahinkosäätiö 2004, 316)

Takaisin otsikkoihin >>

Toimittaja Maija Dahlgren: Revon käsikassarat harjoittivat Ylessä punaista terroria

Lehdistössä ja Yleisradiossa työskennellyt toimittaja Maija Dahgren esitti muistelmissaan dramaattisen kuvauksen punaisesta terrorista Yleisradiossa. Hän piirsi kuvan stalinistiseen henkeen toimivasta, ahdasmielisestä vasemmistohegemoniasta. Keväällä 1975 Revon kausi oli juuri lopullisesti ohi, ja mm. Jouni Mykkänen oli nimitetty Radio 1:n johtoon. Elettiin Dahlgrenin mukaan ’punaisen terrorin kauden’ jälkimainingeissa.

”Ilmassa risteili suorastaan uskomattomia kauhujuttuja punaisesta terrorista talossa ja vanhat ansioituneet kansansuosikit kuiskuttelivat korvaani toinen toistaan pöyristyttävämpiä kokemuksiaan, kun Revon käsikassarat nöyryyttivät heitä. Monilta olivat hermot menneet lopullisesti ja ajatukset kiersivät yhtä ja samaa rataa.” <

”Toista oli Einon aikana! Siinä repliikki, jota kuuli Kesäkadun ravintolassa huokailtavan tuhka tiheään. Ja Einoa venytettiin kuin haitarin palkeita. - Niin varmasti. Jumalan kiitos, etten ollut täällä silloin! vastasin huokailijoille vilpittömästi vahingoniloisena.” (Dahlgren, 252)

Dahlgrenin mielestä Repo ajautui taistolaisnuorison panttivangiksi ja huomasi liian myöhään, että jäi kommunistitoimittajien jyräämäksi. Tyytymättömyys oli ollut suuri Revon poistuttua. Yleisradion poliittinen ilmapiiri oli ”albanisoituneempi kuin itse Albania”. Johtajat sanoivat sitä koko kansan radioksi, mutta se ei ollut. Pikemminkin se

”Itsepintaisuudella, jonka rinnalla brezneviläisyys kalpenee, edustaa yhä vähenevää osaa Suomen kansasta.”

Eräät eivät saa esiintyä
Eräät eivät saa esiintyä televisiossa, koska kannattavat määrättyjä henkilöitä ja eräät eivät saa esiintyä televisiossa, koska eivät kannata määrättyjä henkilöitä! Sanomalehti Uusi Suomi 3.11.1967. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Kommunistien omat toverituomioistuimet

Kommunistien toimitsija, maisteri Anna-Maija Nurminen oli kertonut Maija Dahlgrenille Revon aikaisista poliittisista kamppailuista Ylessä. Hän oli puhunut muun muassa ’toverituomioistuimesta’, johon kommunistien toimittaja tai tekniikan työntekijä joutui ollessaan tottelematon puoluejohdolle. Kohtelu oli kova:

”Hänet kutsutaan jonkun puoluehierarkiassa johtavassa asemassa olevan työtoverin työhuoneeseen … Huoneessa on tuomioistuin koolla. Kaikki muut istuvat, mutta syytetty seisoo asennossa oviseinällä. Sitten häntä syytetään, solvataan, ojennetaan, henkisesti kidutetaan, kunnes hän murtuu. Yleensä yksi käsittely riittää.”

Dahlgren kertoi, että Revon ajoilta oli olemassa myös ohjesääntö, jossa määrättiin, että edes tavallista lastenohjelmaa ei saanut toimittaa horjuttamatta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Jos toimittaja ei tehnyt riittävästi yhteiskunnan horjuttamiseksi, oli pahimpana vaihtoehtona juuri toverituomioistuin. (Dahlgren, 250-253)

Erityisen tärkeäksi Nurmisen kertoma nousee sen vuoksi, että hän oli Kaarle Nordenstrengin läheinen työtoveri Yleisradion PTS-elimessä. He julkaisivat yhdessä useita tutkimuksia. Voidaan olettaa, että parivaljakko oli myös poliittisesti toisiaan hyvin ymmärtävä. On mahdotonta olettaa, että Nordenstreng, jonka siis KGB tunsi hyvin (Seppinen, 240), ei olisi ollut vihitty näihin taistolaisten rituaaleihin ja laajempaan tavoitteeseen, maamme ideologiseen miehittämiseen

Takaisin otsikkoihin >>

Punainen terrori Yleisradiossa johti jopa itsemurhiin

Professori Osmo A. Wiion kokemukset puolsivat tuota porvaritoimittajiin suunnattua punaista terroria. Hän piti asiattomina romanttisia sankaritarinoita itse kunkin punaisista vuosista ja vanhan valtauksista:

”He eivät kertoneet siitä häikäilemättömästä mielipideterrorista ja henkilöihin kohdistuneesta vainosta, jota tarmokkaasti harrastivat. Ääritapauksissa mielipideterrori johti itsemurhiin.” (Osmo A. Wiion esitelmä Lahdessa 13.6.1991, 8)

Yleisradion kursseilla nuorena toimittajana 1960-luvulla ollut Markku Jokipii vahvisti tämän Wiion tiedon itsemurhista (Markku Jokipiin haastattelu 12.10.2007). TV teatterin Hannu Kahakorpi kertoi tuntevansa tuskaa kollegojensa vainoamisesta ja arveli olleensa ”osallisena jonkun hengenlähdössä”. (Tiedonantaja 11.2.2004)

Myös Marjatta Väänänen todisti porvarillisesti ajattelevien toimittajien syrjinnästä:

”Eino S. Revon ollessa pääjohtajana Yleisradion henkilökunta kasvoi ja samalla radikalisoitui. Ne, jotka eivät innostuneet radikalismista, tunsivat asemansa työpaikalla vaikeutuvan. Lopulta toimittajien vakanssit oli kiintiöitävä poliittisesti, jotta jonkinlaista tasapuolisuutta olisi saatu aikaan.” (Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan, Otava 1996, 71).

Taistolainen ay-pomo Wiiolle: "Sinua me ei hirtetä, sinut me ammutaan!"

Wiio kertoi myös perheensä ja kollegoidensa perheiden joutuneen törkeän häirinnän kohteeksi.

”Perheeni oli jatkuvan puhelinterrorin kohde, irrotimme yöksi puhelimen. Siitä oli seurauksena haukkumispuhelujen kääntyminen vanhalle äidilleni, joka oli tuolloin jo vakavasti sairas.”

Wiio on kertonut myös myöhemmin haastattelussa, että eräs kommunistien ay-johtaja oli työnantajien illallisten jälkeen muka leikillisesti tokaissut hänelle:

”Sinä olet niin kiva kaveri, että sinua me ei hirtetä. Me ammutaan sinut!” (Wiion haastattelu tällä kotisivulla)

Leikin varjolla juovuksissa heitetty musta huumori oli pelottavaa, kun otettiin huomioon, millaisella vimmalla vähemmistökommunistit yrittivät tehdä vallankumousta NKP:n ohjastamana. Kommunistin puhe Wiion hirttämisestä vahvistaa selkeästi professori Kullervo Rainion näillä sivuilla haastattelussaan kertoman. Rainio tietää olleensa Helsingin yliopiston hirttolistalla toisena heti dekaani Paavo Seppäsen jälkeen. Jos punalippu olisi noussut Helsingin hallintorakennusten salkoihin, olisi Suomessa varmuudella alkanut toisinajattelijoiden pidätysaalto. Porvarit olisivat löytäneet itsensä tyrmistä ja leireiltä. Sen verran kovaa oli taistolaisten uho luokkasodasta. Kenties väkivalta olisi NKP:n antamien ennakko-ohjeiden mukaan pystytty minimoimaan.

Takaisin otsikkoihin >>

Revon oma vallankumousjuntta PTS-elin toimi 1967-69

Lokakuussa 1967 hyväksyttiin Yleisradion johtokunnassa pääjohtaja Revon esityksestä PTS-elin. Siihen kuuluivat PTS-päällikkö, kaksi ohjelmatoiminnan suunnittelijaa, kaksi tutkimusasiantuntijaa, kaksi tekniikan asiantuntijaa, talousasiantuntija ja kolme ohjelmatoiminnan tarkkailijaa. Elimen tehtävänä oli toimia johtokunnan ja erityisesti sen työjaoston apuna. Laaja asiantuntemus, tieteelliset tutkimukset, kehitysennusteet ja johtajien työn koordinointi olivat uuden esikuntajuntan tehtäviä. PTS-elin halusi myös vastata ”yleisradiopoliittisten kehitysennusteiden laatimisesta”. Elimen asiat esitteli pääjohtajalle PTS-päällikkö. Lisäksi voitiin ottaa määräaikaisiin työsuhteisiin toimihenkilöitä. (Yleisradion johtokunta pk 25.10.1967, liite 257, EKLA / Yle)

Lauri Haatajan ym. mukaan PTS-elin oli vasemmistolaisempi kuin eduskunta ja sen voimasuhteiden mukaan valittu hallintoneuvosto. Elintä johti vasemmistolainen toimittaja, PTS-päällikkö Nils-Börje Stormbom. Ohjelmatoiminnan asiantuntijana ollut keskustasta vikkelästi SKP / Skdl:oon liukunut koordinaattori Pertti Hemanus ja sosialidemokraatti Margaretha Starck. Tutkimusasiantuntijan toimet saivat ”marxilaistuvat Yrjö Ahmavaara ja Kaarle Nordenstreng”. Jäseninä olivat myös tv:n ohjelmapäällikkö Ville Zilliacus ja tekniikan asiantuntija, yli-insinööri Kari Ilmonen. Zilliacus oli sitoutumaton kulttuuripoliitikko ja myös Ilmonen oli sitoutumaton. Heidän roolinsa oli väistyvä, he eivät olleet PTS:n ydinryhmää, minkä totesi myös Repo suoraan. PTS-elimen viestintäpoliittisena ydinjoukkona olivat Stormbom, Ahmavaara, Nordenstreng ja Hemanus. Joukkoon valittiin myös ohjelmatarkkailijoiksi kommunistit Max Randt ja Keijo Savolainen. Tutkijoiksi palkattiin aktiivinen taistolainen Anna-Maija Nurminen ja sosialidemokraatti Sirkka Minkkinen. (Repo, 230-234; Yleisradion suunta 1967, 6-8; Haataja Lauri, Pietilä Jyrki, Pietiläinen Tuomo: Demokraattinen journalisti, WSOY 1996, 100-101)

Hemanuksen mukaan Repo oli erityisen mieltynyt Nordenstrengiin, jolla tuntui olevan voimakas missio tehdä poliittista historiaa ja vallankumousta viestinnän avulla (Hemanus, 30). Kommunistien toimitsija Nurminen ja Nordenstreng tekivät yhdessä monia tutkimuksia. Niissä mm. muistettiin uskollisesti painottaa radiomonopolin tärkeyttä ja mainittiin muun muassa, että eräs tutkimukseen vastannut työmies oli ”aktiivinen jäsen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran paikallisosastossa” (Nordenstreng Kaarle, Nurminen Anna-Marja: Radio tänään, PTS-tutkimuksia 10/68, 2.8.1968, Oy Yleisradio Ab).

Poliittisesti ryhmä oli siis vahvasti vasemmistolainen. Pääjohtaja Repo, jolle ryhmä raportoi, oli aluksi ns. sitoutumaton Keskustapuolueen edustaja, ”liberaali porvari”, mutta liukui nopeasti vasemmalle ja oli jo kautensa lopulla todellisuudessa SKP / Skdl:n vakanssilla istuva, kuten myös apulaisjohtaja Mauno Tamminen.

Kansakunnan esityslista PTS-ryhmän ohjailuun

PTS-elin ymmärsi hyvin yleisradiotoiminnan valtavan voiman mielipiteenmuokkaajana. Se alkoi ovelasti rakentaa lähes koko väestön tavoittavasta tiedotusvälineestä yhteiskunnallisen kumouksen käsikassaraa. Yleisradion poliittisen vaikutuksen laskettiin olevan murskaava, koska sillä oli Tesvision kaatamisen jälkeen monopoli radio- ja tv-aalloilla. PTS-tutkijat olivat myös perehtyneet tuohon ns. agenda setting -teoriaan, jonka mukaan hallitsevat tiedotusvälineet loivat eräänlaisen työjärjestyksen poliittis-yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Yleisradion marxilaiset tutkijat tiesivät erittäin hyvin, että valtion radiomonopoli uutis-, ajankohtais- ja viihdeohjelmineen laati niin sanotun kansakunnan esityslistan. Vahvana viestimenä Yleisradio pystyi jo pelkillä uutislähetyksensä aihevalinnoilla ja niiden painotuksilla määrittelemään, mistä Suomessa oltiin kiinnostuneita ja mikä oli uutisten tekijöiden mielestä tärkeätä. Myös uutisten ja ajankohtaislähetysten haastateltavien valinta oli kannanotto.

PTS-tutkijat olivat vakuuttuneita siitä, että sanan- ja arvostelun vapauden turvasi vain ja ainoastaan valtion monopoliradio. Se oli demokraattisessa valvonnassa ja takasi kaikille – ei vain etuoikeutetulle vähemmistölle – sananvapauden. Monopoli oli parempi ratkaisu kuin kilpailu, koska kilpailu vain laskisi ohjelmien laatua. Itse Yleisradion käytännön toiminnan osalta PTS-tutkijat olisivat halunneet suuren vapauden talon sisällä nimenomaan ohjelmatekijöille, jotka kuulemma edustivat erilaisia poliittisia näkemyksiä. Esimiesten ei olisi liikaa pitänyt puuttua ohjelmantekoon. (Yleisradion suunta 1, 70)

Porvaripuolueiden hallintoneuvostoedustajien mukaan yhtiöön oli reporadion aikana rekrytoitu todella paljon vasemmistolaisia ohjelmantekijöitä. Näin todistivat mm. itse yhtiössä toimittajana työskennellyt Kokoomuksen Pertti Salolainen ja pitkäaikainen hallintoneuvoston jäsen, Keskustapuolueen Marjatta Väänänen. (Pertti Salolaisen haastattelu 21.1.1994 ja Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007)

Hemanus sanoi Revon itsensä kirjoittaneen PTS-ryhmän ohjelmapoliittisen päälinjauksen:

”Yleisradiotoiminnan eräänä päätavoitteena on pidettävä oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista, kuvan, joka muuttuu sitä mukaa kuin maailma muuttuu ja kuin tietomme siitä lisääntyvät, muuttuvat tai täydellistyvät. Kuten viitattiin, radion ja television ei tule pyrkiä istuttamaan jotakin tiettyä maailmankatsomusta yleisöönsä, vaan tarjoamaan persoonallisten katsomusten rakennusosia. Erilaisia, jopa vastakkaisia maailman- ja elämänkatsomuksia voidaan ja pitääkin ohjelmissa esittää, mutta katsomusten muodostaminen ei ole yleisradiotoiminnan, vaan yhteiskunnan kunkin jäsenen oma tehtävä" (Tulppo , toim., 288) .

Yleisradion suunta -julkaisu jäi jalkoihin reporadion kuumentuneessa tilanteessa keväällä 1969, kun hallintoneuvosto syrjäytti Eino S. Revon. Uuden pääjohtajan Erkki Raatikaisen (sd) kaudella tekstit unohtuivat ja samalla PTS-elin ajettiin alas ja tilalle perustettiin myöhemmin yhtiön Tutkimus- ja kehitysosasto. (Yleisradion vuosikirja 1968, 10-18)

Kansanrintama juonii opposion kustannuksella
"..jos vielä lähettäisimme Oppositio tentissä -ohjelman samaan aikaan, kun ykköskanavalla on Jatkoaika!" Sanomalehti Uusi Suomi 19.11.1967. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Ns. Informatiivinen ohjelmapolitiikka: ”Informatiivisuudella ja älyllisellä aktivoinnilla” kohti sosialistista Suomea

Yrjö Ahmavaaran ja Kaarle Nordenstrengin hahmottelema ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka oli PTS-toiminnan ydin. Se avulla oli tarkoitus paljastaa ja eliminoida ”porvarillinen hegemonia”. Ahmavaaran ajatukset sopivat Nordenstrengin ja hänen suosituksestaan myös Revon strategiaan mainiosti. Perusideana oli informatiivisuuden asettaminen kaiken muun edelle. Yleisradiotoiminnan päätehtävä oli kansalaisten ”älyllinen aktivointi”. Ohjelmissa tuli jatkuvasti jakaa tietoa asioiden ja tapahtumien ”todellisesta tilasta”. Näin ihmiset pystyivät aikaisempaa paremmin muodostamaan kuvan todellisuudesta ja ajattelemaan itsenäisesti vastoin ”vallitsevia uskomuksia”. (Ahmavaara, Yrjö: Informaatio: tutkimus tiedotuksen logiikasta, W&G 1969, 144,165)

Oikeistossa näitä ajatuksia tulkittiin täysin eri tavalla. Toki myönnettiin tarve välittää oikeaa tietoa, minkä vuoksi porvaripuolueet mm. halusivat ehdottomasti säilyttää STT:n radiouutiset Yleisradion ohjelmistossa. Sen sijaan oikeisto – Kokoomus selkeimmin – kritisoi jatkuvasti ja voimakkaasti PTS-elimen ns. informatiivista ohjelmapolitiikkaa pyrkimyksenä kääntää ”totuus” yhteiskunnasta ja politiikasta jyrkästi vasemmalle, kohti sosialistista Suomea.

Oikeisto esitti luonnollisesti epäilyksensä siitä, kenen totuus yhteiskunnallisista asioista oli oikeampi kuin jonkun toisen. Pelkona oli, että PTS-elimen ohjaama ohjelmatoiminta johtaisi vasemmiston hallitsemien toimitusten avulla poliittisesti yksipuoliseen ohjelmatarjontaan. Pian nähtiinkin, että PTS-elimen kannanotot olivat linjassa sen jäsenten ”maailmankuvan” kanssa. Tämän kuvan he halusivat siirtää Yleisradion kautta kansaankin.

Ns. informatiivinen ohjelmapolitiikkaa kompastui kaikessa uudistamisvimmassaan juuri asian politisoimiseen. PTS-ideologit tavoittelivat omaa totuuttaan sananvapauden ja demokratian kustannuksella. ”Porvarillisen hegemonian” paljastaminen johti ”sosialistisen hegemonian” tavoittelemiseen, mikä oli kaukana moniarvoisesta ja tasapuolisesta ohjelmapolitiikasta.

Perimmäisenä ajatuksena PTS-tutkijoilla oli muuttaa Yleisradion avulla ihmisten yhteiskunnallinen asennoituminen. Ideana oli siirtää yhä suuremmat joukot ns. konservatiivisesta, säilyttävästä asenteesta radikaaliin, jopa yhteiskuntajärjestyksen muutosta haluavaan ajatteluun. Ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka perustui sorvaajiensa mukaan siihen, että sen vaikutuksesta ns. edistykselliset voimat pääsivät voitolle yhteiskunnassa. Tämä ns. edistyksellisyys oli äärivasemmiston termi, samoin kuin mm. ”tiedostaminen”. Kun kansalainen siis alkoi ”tiedostaa” kapitalistisen yhteiskunnan ongelmat, hänestä tuli ”edistyksellinen” ja hän alkoi kuin itsestään kannattaa sosialismia oikeana tienä.

Pertti Salolainen ja Marjatta Väänänen kokivat vasemmistoaallon

PTS-tutkijat olivat vakuuttuneita siitä, että sanan- ja arvostelun vapauden turvasi vain ja ainoastaan valtion monopoliradio. Se oli demokraattisessa valvonnassa ja takasi kaikille – ei vain etuoikeutetulle vähemmistölle – sananvapauden. Monopoli oli parempi ratkaisu kuin kilpailu, koska kilpailu vain laskisi ohjelmien laatua. Itse Yleisradion käytännön toiminnan osalta PTS-tutkijat olisivat halunneet suuren vapauden talon sisällä nimenomaan ohjelmatekijöille, jotka kuulemma edustivat erilaisia poliittisia näkemyksiä. Esimiesten ei olisi liikaa pitänyt puuttua ohjelmantekoon. (Yleisradion suunta 1, 70)

Porvaripuolueiden hallintoneuvostoedustajien mukaan yhtiöön oli reporadion aikana rekrytoitu todella paljon vasemmistolaisia ohjelmantekijöitä. Näin todistivat mm. itse yhtiössä toimittajana työskennellyt Kokoomuksen Pertti Salolainen ja hallintoneuvoston jäsen.(Marjatta Väänänen Pertti Salolaisen haastattelu 21.1.1994 ja Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007)

Hemanus sanoi Revon itsensä kirjoittaneen PTS-ryhmän ohjelmapoliittisen päälinjauksen:

”Yleisradiotoiminnan eräänä päätavoitteena on pidettävä oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan tarjoamista, kuvan, joka muuttuu sitä mukaa kuin maailma muuttuu ja kuin tietomme siitä lisääntyvät, muuttuvat tai täydellistyvät. Kuten viitattiin, radion ja television ei tule pyrkiä istuttamaan jotakin tiettyä maailmankatsomusta yleisöönsä, vaan tarjoamaan persoonallisten katsomusten rakennusosia. Erilaisia, jopa vastakkaisia maailman- ja elämänkatsomuksia voidaan ja pitääkin ohjelmissa esittää, mutta katsomusten muodostaminen ei ole yleisradiotoiminnan, vaan yhteiskunnan kunkin jäsenen oma tehtävä." (Tulppo, toim., 288)

Yleisradion suunta -julkaisu jäi jalkoihin reporadion kuumentuneessa tilanteessa keväällä 1969, kun hallintoneuvosto syrjäytti Eino S. Revon. Uuden pääjohtajan Erkki Raatikaisen (sd) kaudella tekstit unohtuivat ja samalla PTS-elin ajettiin alas ja tilalle perustettiin myöhemmin yhtiön Tutkimus- ja kehitysosasto. (Yleisradion vuosikirja 1968, 10-18)

Takaisin otsikkoihin >>

Marxilainen Nordenstreng ja Ylen "lähetystehtävä" eli yleisön "systemaattinen herättäminen".
Kokoomuksen radiopoliitikot huomasivat "Revon juonen" - PTS-elimen

Mielenkiintoista on lukea PTS-tutkija Kaarle Nordenstrengin ensimmäisiä muistioita johtokunnalle. Niissä näkyy se marxilainen herätys ja kaikkivoipuus, joka oli ominaista PTS-toiminalle. Ohjelmapoliittisen vallan haltuunotto näkyi mm. siinä, miten yleisradiotutkimusta määriteltiin. Sen tehtävä oli nimenomaan tutkia ”sanoman perille menoa”. Ohjelmia tehdessä piti tietää, kuka sanoo, mitä, kenelle, millä välineellä ja millaisin seurauksin. Näin nuori Nordenstreng siteerasi tutkija Laswellia. Tutkimuksen tuli olla Yleisradion ”ohjelmapolitiikan keskeinen väline”. Sen tuli toimia myös ”yleisradiotoiminnan demokraattisen säätelyn keskeisenä välikappaleena".

Myöhemmin, kun PTS-elimen halu toimia tuona kansanvallan välikappaleena kasvoi, siirrettiin koko tutkimustoiminnan suunnittelu yhtiön sisälle. Perusteluna päätökselle oli se, että PTS-elimen kompetenssi oli tehnyt siitä ”kyllin itsenäisen määrittelemään omat tutkimusongelmansa”. Yliopistoja tultaisiin käyttämään ”apuna” valmiiksi suunniteltujen tutkimusten toteuttajina. (Nordenstreng, Kaarle: Ohjelmapoliittisen tutkimustoiminnan tavoitteista, PTS-tutkimusraportti 1/67, 6.6.1967; PTS-tutkimuksia 4/68 22.5.1968. Yleisradion kirjasto)

Aiemmin Yleisradion tutkimustoiminta oli ollut terveellä tavalla hajautettua itsenäisiin tutkimusyksikköihin. PTS-elin halusi nyt ideologiansa mukaisesti vallan täydellistä keskittämistä samalla, kun puhuttiin kauniisti demokratiasta. Nordenstreng laati joulukuussa 1967 tutkimustoiminnasta muistion, jossa hän painotti kansalaisten aktivointia ja ”maailmankuvan avartamista”. Siinä vallankumousoppi näkyi jo selvästi. Hänen mukaansa

”Uusi ohjelmapolitiikka lähtee yleisön (systemaattisen) herättämisen ajatuksesta. Yleisradio on ottanut itselleen lähetystehtävän. Sen tavoitteena on olla eräänlainen kansallisen keskushermoston aktivaatioelin, hereillä pitäjä, yllykkeiden antaja:”

Muistion mukaan päätöksentekijöitä oli alkanut huolettaa

”kritiikin manaama pelko television tuhovaikutuksista ja ammattiväen vakaumus sekä tiedemiesten todistus sähköisten tiedotusvälineiden arvaamattomista mahdollisuuksista”.

Nordenstreng kärjistää julistamalla, että Yleisradion vanha ohjelmapolitiikka oli ”suistunut raiskaamaan viatonta kansaa” ja asemaansa tiedonjanoisen yleisön palvelijana. Radiolle ja televisiolle tuli määrittää mahdollisimman tehokkaat toimintamuodot yksilön ”maailmankuvan eli ns. kognitiivisen viitekehyksen avaamiseksi". Vastaanottajien viitekehys tuli kartoittaa, jotta turvattiin sanoman läpimeno. Huomiota tuli kiinnittää myös instituutioiden ja ”yhteiskuntaluokkien" tutkimiseen. Erityistä huolta muistiossa kannettiin ohjelmien huonosta perille menosta, ”koska vastaanottajilla ei ole sanoman tulkitsemisessa tarvittavaa käsitejärjestelmää”. Vastaanottajien rakenteessa ja ryhmityksessä kiinnostavat nimenomaan ”maailmankuvatyypit” (sana myös muistiossa sitaateissa)

Nordenstreng harrasti muistiossa myös omia poliittisia kantojaan kuvaavia rinnastuksia, kuten maanpuolustusasenteiden ja mielisairaiden identiteettiongelman tutkiminen tai joukkotiedotuksen ja rauhantutkimuksen yhdistäminen. Kiinnostavaa oli myös Nordenstrengin halu mitata maailmankuvatyyppejä ja ohjelmien sisältöjä ”de facto” ja ”de jure” -sisällönanalyysillä. Edellinen oli vastaanottajan kielellä tapahtuvaa ja jälkimmäinen oli ”normatiivisen ohjelmapolitiikan ja loogisten käsitteiden hienojakoisemmalla kielellä suoritettu”.

Loppuhuipennus oli sinänsä oivallinen osoitus marxilaisesta asioiden ja kielen manipulaatiosta. Käännettiin asian todellinen laita vakain tuumin päinvastaiseksi, vaikka tarkoitettiin kuitenkin alkuperäistä ajatusta. Nordenstreng totesi, että

”Yleisradiotutkimuksen tavoitteet saattavat vaikuttaa pelottavan totaalisilta … kun tutkija-filosofeista on tehty neuvonantajia, on lähellä pelko luisumisesta ohjelmoinnin diktatuuriin”.

Hänen mukaansa tutkimuksen kunnianhimoiset tavoitteet ovat varmaan saavuttamattomia, mutta

”vielä mahdottomampaa on, että tutkijat saavat monopoliperiaatteella toimivan yleisradiolaitoksen ohjelmapoliittisen ylivallan”.

(Nordenstreng, Kaarle: Ajatuksia Yleisradion tutkimustoiminnasta, Oy Yleisradio Ab PTS, 20.12.1967 KN/rm)

Kokoomuksen radiopoliitikot huomasivat "Revon juonen" - PTS-elimen

Kokoomuksen Erkki Tuuli, Jouni Mykkänen ja Seikko Eskola, lukivat onneksi PTS-muistiot tarkkaan. "Siinä piilee Revon juoni", sanoi Tuuli. Juuri se oli tekeillä, mitä Nordenstreng muka itse kauhisteli. Toisin sanoen oli tekeillä yritys kaapata suomalaisen ”tajuntateollisuuden” tärkein väline pienen marxilaisen ääriryhmän käyttöön, oli tekeillä. Nordenstreng sanoi julki suunnitelmansa ja toiveensa, mutta käänteisessä muodossa. Samaa metodia marxilaiset käyttivät käsitteiden manipuloinnissa, kuten mm. Kullervo Rainion esimerkit osoittavat. Niinpä siis esimerkiksi totalitarismista tehtiin demokratia ja taantumuksesta edistys.

Näihin nuoren marxilaisen tutkijan ajatuksiin sisältyi aikamoisia kauhukuvia siitä, mitä olisi tapahtunut jos parlamentaarinen Yleisradion hallintoneuvosto ei olisi puuttunut asioiden kulkuun. Siitä olisi seurannut poliittinen tajuntadiktatuuri, joka olisi ollut suoraan ketjun SKP-KGB-NKP ohjauksessa.

HUOM: Käsite "tajuntateollisuus" lienee saksalaisen kirjailijan ja yhteiskuntakriitikon Hans Magnus Enzensbergerin keksimä. Sitä käytti myöhemmin mm. Nordenstreng kirjansa nimenä ja Rauno Setälä kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus.

Takaisin otsikkoihin >>

Vasemmistoenemmistö Yleisradion hallintoelimissä 1967 kärjisti tilannetta

Yleisradion hallintoneuvostoon tuli siis vasemmistoenemmistö kesäkuussa 1967, puheenjohtajaksi sosialidemokraattien puoluesihteeri Erkki Raatikainen (Hallintoneuvosto pk 1.6.1967, läsnäolijat, Yleisradion arkiston).. Voidaan perustellusti sanoa, että tuosta alkaen aina vuoden 1970 eduskuntavaaleihin Suomessa elettiin dramaattisia radio- ja televisiopoliittisia vuosia - siksi näkyvää kamppailu viestinnän vallasta oli. Jouni Mykkänen oli tuolloin Kokoomuksen tiedotuspäällikkö. Hän piti tilannetta erittäin vakavana:

”Yleisradion hallintoneuvostossa ja ohjelmaneuvostoissa oli vasemmistoenemmistö 1967-70 … Sanokaamme, että silloin oltiin barrikadeilla jopa Kokoomuksessa!” (Jouni Mykkäsen haastattelu 7.5.1993.)

Marjatta Väänäsen (kesk) mielestä eduskunnan ja Yleisradion hallintoelinten muuttuminen vasemmistoenemmistöiseksi radikalisoi yhteiskuntaa:

”Kirkko, puolustuslaitos, opettajien ja vanhempien kunnioitus ja isänmaallisuus kyseenalaistettiin. Pääjohtaja Repo ei välittänyt ohjelmatoiminnan tasapuolisuudesta, mitä Yleisradion toimilupa ja ohjelmatoiminnan säännöstö edellyttivät. Kansalaiset olivat närkästyneitä hänen vasemmistoradikalismia suosivaan ja määrätietoisesti yhteiskunnan vallitsevaa arvomaailmaan kyseenalaistavaan ohjelmapolitiikkaansa. Varoituksista ja arvosteluista huolimatta hän salli sitä toteutettavan. Vaikutti kuin hän olisi suorastaan nauttinut kuunnellessaan tuohtuneiden kansalaisten valituksia.” (Väänänen, 70)

Toisaalta myös sosialidemokraattien piirissä oli monia vanhemman polven poliitikkoja, niin sanottuja asevelisosialisteja, jotka olivat tilanteesta levottomia. Heistä sai Sdp:ssä tukea Kokoomuksen ajama Revon syrjäyttämishanke.

Sdp ajautui vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen kilpalaulantaan kommunistien kanssa. Sdp oli liukunut vasemmalle ja kommunistien ote maan politiikasta, myös Yleisradiossa voimistui. Kokoomuksen puoluesihteerinä toiminut Veikko Tavastila kertoi Sdp:n kokeneen oikean siiven olleen välillä hyvin huolissaan yhteistyöstä SKP / Skdl:n kanssa (Veikko Tavastilan haastattelu 4.10.1994).

Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka sanoi Kokoomuksen kärsivän poliittisesta apartheidista:

”Tästä piti huolen ns. kansanrintaman muodostaneet presidentinpuolueet, joille oli ominaista salaseuraisuus, suvaitsemattomuus ja arvostelijoiden diskriminointi" (Poukka, 157).

Erkki TuuliPääjohtaja, kansanedustaja Erkki Tuuli ehdotti Yleisradion hallintoneuvostossa jo lokakuussa 1967 epäluottamusta Revolle. Tuuli oli Kokoomuksen ensimmäisen radio- ja televisiotoimikunnan puheenjohtaja. Hän oli Revon ja hänen taistolaisen vallankumouskaaderinsa leppymätön vastustaja. Jouni Mykkäsen kanssa yhteistyössä hän kävi Ylen PTS-elimen kimppuun ja paljasti sen marxilaiset tavoitteet. Kuva: Porvarillisen Työn Arkisto.

Takaisin otsikkoihin >>

Oikeiston välikysymys syksyllä 1967: ”Reporadio saatava järjestykseen!”

Syyskuun 22. päivä 1967 oli näkyvä alku kehitykselle, joka johti pääjohtaja Revon syrjäyttämiseen loppuvuodesta 1969. Oikeisto-oppositio yhtyi Liberaalisen Kansanpuolueen edustajan Tuure Salon ensimmäisenä allekirjoittamaan välikysymykseen, joka koski Yleisradiota ja sen oikeudellista asemaa. Välikysymykseen yhtyivät Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen Maaseudun Puolue. Kysymyksen avulla oikeisto pääsi kritisoimaan pääjohtaja Repoa ja koko ohjelmatoimintaa.

Välikysymyksen osoittamat rintamalinjat olivat poliittisen tilanteen luomat. Vasemmisto dominoi Yleisradiossa voimakkaasti Keskustapuolueen ja presidentin tukemana. Sivustakatsojina olevat oikeistopuolueet halusivat saada yleisradiomonopolin vastuuseen. Välikysymys oli kannanotto monopoliyhtiön harjoittamaan ohjelmapolitiikkaan ja protesti koko monopolijärjestelmää kohtaan. Oikeisto tavoitteli myös julkisuutta ennen vuoden 1968 presidentinvaaleja. Jo vuonna 1960 oikeisto Kokoomuksen johdolla oli vastustanut Maalaisliiton vähemmistöhallituksen monopolistista radiolakiesitystä. Nyt oltiin samalla tavoin yhteisellä asialla.

Allekirjoittajat halusivat tietää, pitikö hallitus tyydyttävänä Yleisradion aseman järjestelyä, joka ei tarjonnut oikeudellisia takeita radio- ja televisiotoiminnan puolueettomuudesta ja tasapuolisuudesta. Lisäksi kysyttiin, aikoiko hallitus tarttua toimeen yleisradiotoiminnassa noudatettavien periaatteiden vahvistamiseksi oikeussäännöksinä, jolloin säädösten noudattaminen olisi tuomioistuinkontrollin alainen.

Kysymys koski radiolainsäädäntöä, mutta todellisuudessa oli syynä kaksi ajankohtaista asiaa, joista Yleisradio oli saanut osakseen kirpeää arvostelua. Toinen oli poliittisten nk. Arena -keskustelujen järjestäminen siten, että vasemmiston ja keskustan hallituskoalitio sai ohjelmaan kolme keskustelijaa ja kaikki oppositiopuolueet yhteensä vain yhden.

Toinen välikysymyksen syy oli Yleisradion päätös asettaa hengellisten ohjelmien saarnat ja hartauspuheet ennakkosensuurin alaiseksi. Tämä oli paljon kohua herättänyt ”saarnasensuuri”, josta enemmän ohjelmatoiminnan säännöstöä koskevassa kappaleessa.

Kokoomus oli jo jonkin aikaa halunnut järjestää Yleisradion oikeudellisen aseman lainsäädännön avulla. Välikysymyksen perusteluissa todettiin Yleisradiolla olevan tosiasiallisen monopolin. Vaikka yhtiö oli muodollisesti eduskunnan valvonnassa, ei parlamentilla ollut mahdollisuuksia yhtiön toiminnan jatkuvaan ohjaamiseen ja valvomiseen. Tasavallan presidentti ja Valtioneuvostokin olivat tiukasti lakiin sidottuja, mutta Yleisradiolla oli

”Vertaansa vailla oleva autonominen asema hallintokoneistossamme … Yleisradion toimihenkilöiden oikeudelliset vastuusuhteet ovat epäselviä ja kokonaan tietymätöntä on, vastaako Yleisradio sen toiminnan ulkopuoliselle aiheuttamasta vahingosta.”

Kysyjiä huolestutti se, että monopoliasemassa oleva Yleisradio hoitaa julkisen rahoituksen turvin ”nykyajan tärkeintä tiedotusvälinettä, jolla voidaan ratkaisevasti vaikuttaa mielipiteenmuodostukseen.

Poliittisen vallankäytön kannalta oltiin vakavassa tilanteessa. Vallassa oleva kansanrintamahallitus pyrki maksimoimaan sähköisen joukkoviestinnän ´haltuunoton´ ja sitä kautta poliittisen hyväksikäytön. Oikeisto-oppositiossa katsottiin, että Yleisradiossa käytettiin enemmistödemokraattista valtaa vähemmistön syrjimiseksi.

Välikysymyksessä vaadittiin kehitettäväksi sääntöjä, jotka turvasivat sananvapauden radio- ja televisiotoiminnassa siinä laajuudessa kuin se ´monopoliradiossa´ oli toteutettavissa. Porvariryhmät olivat huolissaan siitä, että kansalaiset eivät saaneet tarpeeksi tietoja asioista ja erilaisista poliittisista vaihtoehdoista. Sen vuoksi:

”Suojellakseen olennaisimpia perusarvojaan tulisi terveen demokratian välttää tiedotustoiminnan ohjelmoitua yhdensuuntaistamista. Se ei saisi jättää Yleisradion varaan lopullisesti ratkaista, mikä on puolueetonta ja tasapuolista … terveen demokratian tulisi - itsensä suojelemiseksi - jatkuvasti etsiä uusia mahdollisuuksia kansalaisten sananvapauden laajan ja monipuolisen käytön mahdollistamiseksi tekniikan luomien uusien välineiden avulla.” (Valtiopäivät 1967, Pöytäkirjat I, Istunnot 1-51, 22.9.67, 864-865)

Huomionarvoista oli, että välikysymyksessä oli selvä maininta uuden tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista laajentaa sananvapautta. Oikeisto siis kannatti periaatteessa kilpailua yleisradiotoimintaan. Tuohon aikaan alkoi radiotaajuuksia olla jo enemmän käytössä, ja muun muassa kaapelilähetystoimintaa oli muualla maailmassa.

Ulosheitto odotettavissa
Ulosheitto odotettavissa. Piirros siitä, kuinka Revon erottamista odotettiin ja toivottiin porvarileirissä jo keväällä 1967. Sanomalehti Uusi Suomi 5.3.1967. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

”Yleisradio sisäinen vaara, kyse on suuremmasta kampanjasta, kauan ja kaukaa ohjatusta”

Edustaja Margit-Borg Sundman (kok) korosti radion ja television ratkaisevaa merkitystä tiedonvälityksessä ja mielipiteenmuodostuksessa. Hänen mukaansa yhtiö oli ohjelmineen alkanut muodostua sisäiseksi vaaraksi. Borg-Sundman katsoi, että yhtiö oli ryhtynyt

”Yhä määrätietoisemmin ja systemaattisemminkin kauas tähtäävään puolueelliseen aivopesuun, yksipuolisten tietojen välittämiseen, käsitteiden hämäämiseen ja hyökkäävään suvaitsemattomuuteen toisin ajattelevia kohtaan. Sen ylimielinen diktaattoriote ja sensuurimentaliteetti alkaa vetää vertoja natsi-Saksan otteille … Koko tämä hyökkäys on ilmeisesti samalla osa suuremmasta kampanjasta, kuka ties kauan ja kaukaa ohjatusta … On tullut aika katsoa näkevin silmin, mitä tässä suomalaisessa yhteiskunnassa todella on tapahtumassa, niin että jonakin kauniina päivänä voimme herätä maassa, jossa terve suomalainen elämänmuoto, demokratia ja vapaus on pois pyyhkäisty. Siksi reporadio on pantava järjestykseen!”

Borg-Sundman näki Yleisradion ohjelmatoiminnan käyttämisen yhtenä osana kauan ja kaukaa ohjattua operaatiota. Tässä puhuja tarkoitti ilmeisesti äärivasemmiston pyrkimystä toteuttaa yleisradiotoiminnan ´haltuunotto´. Neuvostoliiton NKP:n ja KGB:n tukiessa taustalla. Johtopäätös oli jo tuolloin Borg-Sundmanilta aikalaisena oikea, mistä viime aikojen tutkimus on tuonut riittävästi todisteita.

Oikeistossa oltiin vakavasti huolissaan ideologisen valtataistelun kärjistymisestä Yleisradiossa. Oppositio alkoi Keskustapuolueen heikkouden vuoksi tosissaan sytyttää vastatulia länsimaisen demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Kyseessä oli kamppailu vapaa demokratia vastaan sosialismi /kommunismi.

Takaisin otsikkoihin >>

Repo, Yleisradio ja Neuvostoliiton tiedotusvälineet tukena ”työläisten ratkaisevassa taistelussa”

Poliittisen oikeiston vakava huoli yhteiskuntajärjestelmäämme uhkaavasta kommunistisesta kumouksesta ei ollut tuulesta temmattua presidentinvaalipropagandaa. Mitä todennäköisimmin eduskunnan käytävillä kulki porvaripoliitikkoja, joilla oli parempaa tietoa mm. Suojelupoliisin raporteista. Professori Esko Salminen on kuvannut kommunistien suunnitelmia 1960-1970-luvun taitteessa edetä vallankumoukseen Suomessa viestinnän avulla. Hänen tutkimustensa mukaan SKP:n taktiikkaan kuului Suojelupoliisin tekemien havaintojen mukaan

”Radio- ja tv-ohjelmien käyttäminen vasemmiston päämäärien edistämiseen. Radion ja television luotettavia vasemmistotoimittajia kehotettiin nimenomaan suorissa ajankohtais- ja uutislähetyksissä ´ampumaan lonkalta´ esille asioita, joita voitiin hyödyntää vasemmistolaisessa manipuloinnissa. Tärkeitä olivat SKP:n ohjeiden mukaan yllättävät, johtaville henkilöille kohdistetut kysymykset ja samalla näiden johtajien aseman horjuttaminen. Tällaisissa pitkän tähtäimen suunnitelmissa käytettiin apuna radion johtaja Eino S. Repoa. Samalla pyrittiin siihen, että Neuvostoliiton tiedotusvälineet tukisivat kaikin tavoin tätä ”työläisten ratkaisevaa taistelua”. (Salminen, 152 / Suojelupoliisin muistio 19.3.1973)

Supon arkisto ja Salmisen analyysi tukevat tämän teoksen kertomaa täysin. Tiedotusvälineet ovat sosialistista vallankumousta yrittävien toverien tärkein valtaamiskohde. Olennainen on se havainto, että näissä SKP:n pitkän aikavälin suunnitelmissa ”käytettiin apuna radion johtaja Eino S. Repoa”. Hän oli siis myös SKP:n ja samalla tietysti NKP:n ja KGB:n hyväksymä yhteistoimintamies.

Takaisin otsikkoihin >>

Kokoomuksen epäluottamus Eino S. Revolle

Kokoomuksen epäluottamuslause pääjohtaja Revolle oli uudelleen esillä hallintoneuvostossa lokakuun 1967 lopulla. Puolue esitti neuvoston päätökseksi, että yhtiön pääjohtaja ei enää nauti hallintoneuvoston luottamusta. Kokoomusryhmä katsoi, että Yleisradion ohjelma oli viime vuosina tarkoituksellisesti ollut toimiluvan vastaista ja

”Virheellisten, halventavien ja pilkkaavien ohjelmien esittäminen puolustuslaitoksestamme, isänmaasta ja itsenäisyytemme puolesta rintamilla taistelleista miehistä ja naisista ja asevelvollisuuspalveluksesta kieltäytyneiden ihannoimisesta ovat yhteiskunnan vastaista toimintaa.”

Puolueen mielestä Yleisradion ohjelmissa hyökättiin avoimesti kansakunnan perusarvoja ja voimassa olevia lakeja vastaan, lainrikkojia ihannoitiin ja viranomaiset saatettiin huonoon valoon. Kirjelmässä vedettiin myös suora yhteys nuorisorikollisuuden lisääntymisen ja Yleisradion ohjelmien välille. kirkon, uskonnon ja hyvien tapojen pilkkaaminen oli myös ollut tuomittavaa. Yleisradion ohjelmat lisäsivät eripuraisuutta ja kärjistivät vastakohtaisuuksia. Toimiluvan edellyttämä puolueettomuus ja tasapuolisuus eivät toteutuneet ja kansalaisten luottamus valtionyhtiön jakamaan tietoon horjui. Kokoomus halusi hallintoneuvoston ottavan aikaisempaa konkreettisemmin vastuun ohjelmatoiminnasta ja vaati pääjohtaja Revon erottamista:

”Kun sitä vahingollista ohjelmasuuntaa ja -kehitystä, jota edellä on kosketeltu ja jonka pääjohtaja Repo on sallinut tapahtuvan ja jonka aikaansaamiseen hän henkilökohtaisesti on vaikuttanut, ei voida enää sallia, on tämä hallintoneuvoston päättäväisesti estettävä. Kun pääjohtaja Repo hallintoneuvoston alaisena ensimmäisenä vastuunalaisena toimihenkilönä, yhtiön toimitusjohtajana vastaa sanotusta kehityksestä, on hallintoneuvoston todettava, ettei pääjohtaja Repo enää nauti sen luottamusta.”

Repo kiisti arvostelun ja katsoi, että ohjelmista vastasi sen hetkisen organisaation mukaan lähinnä yhtiön johtokunta kollegiona. Hän otti moraalisen vastuun viime vuosien yleisestä ohjelmapoliittisesta suuntauksesta. Repo ei kuitenkaan halunnut vastata yksittäisistä ohjelmista, vaan katsoi tehtävänsä olevan toimia hallintoneuvoston hyväksymien suuntaviivojen mukaan.

Tämän jälkeen Repo poistui kokouksesta. Keskustelussa tehtiin kolme ehdotusta päätöslauselmaksi. Atte Pakkasen (kesk) ehdotuksessa vaadittiin yhtiön johdolta toimiluvan ehtojen tinkimätöntä noudattamista. Eeles Landströmin (lib) versiossa moitittiin Repoa yliolkaisuudesta ja vaadittiin pääjohtajaa korjaamaan toimintaansa hallintoneuvoston edellyttämään suuntaan. Kauko Hjerppe (Skdl) puolestaan halusi todettavaksi, että ohjelmatoiminta on kehittynyt pääpiirteissään myönteiseen suuntaan, mutta että puutteita on.

Äänestyksessä Pakkasen ehdotus sai 16 ääntä ja Hjerppen 5. Seuraavassa äänestyksessä sai Pakkanen 13 ja Erkki Tuuli (kok) 3. Repo sai näin jatkaa vasemmiston ja keskustan tuella. Kokoomus ja liberaalit olivat näin hallituspuolueiden poliittisesti ja ideologisesti eristämiä. Kokoomuksen jo syksyllä 1967 esittämä epäluottamuslause ei enemmistön, nk. kekkoslaisen kansanrintaman mielestä antanut aihetta toimenpiteisiin. (Hallintoneuvosto pk 27.10.1967, 6§, liite 39, liite 40, Yleisradion arkisto)

Tämä ei tietysti ollut ihme, koska Repo oli vielä tässä vaiheessa sekä ns. kansanrintaman että presidentti Kekkosen suojeluksessa. Keskustan oikea laita V-linja oli vielä vaiti.

Takaisin otsikkoihin >>

Kokoomuksen loppuryöpytys ennen pääjohtajan vaihdosta - Sillantaus paljasti reporadion manipulaation ja vaati kilpailua

Helmikuun alussa 1969 Kokoomus teki eduskunnassa kolme toivomusaloitetta, joissa arvosteltiin Yleisradiota. Edustaja Margit Borg-Sundmanin aloitteessa arvosteltiin Yleisradion poliittisesti väritettyjä ohjelmia, niin aiheiden kuin esiintyjienkin osalta ja

”Jatkuvasti näin toistamalla voidaan poliittisesti tai muuten ideologisesti aivopestä kokonainen kansa. Poliittisen yksipuolisuuden rinnalla oli myös revitty alas eettisiä arvoja. Ivaten ja vääristellen sekä taustakuvia hämäävästi ja suggestiivisesti käyttäen televisioruudussa on näitä revitty ja rienattu alkaen isänmaan puolustamisesta ja rehellisestä lain kunnioituksesta terveisiin moraalikäsitteisiin ja kristilliseen uskoon asti.”

Viihdeohjelmat olivat aloitteen tekijöiden mielestä olleet ala-arvoisia, mauttomia, sairaita ja sopimattomia katseltavaksi ja kuunneltavaksi. Esimerkkeinä mainittiin mm. huumausaineiden käytön suggeroiva kuvaaminen selittämättä sen seurauksia Hallitukselle esitettiin, että se asettaisi puolueettoman tutkijaelimen tarkkailemaan Yleisradion toimiluvan noudattamista. Asiantuntijoiden tuli selvittää, olivatko ohjelmat asiallisia, arvokkaita ja puolueettomia ja täyttivätkö ne tasapuolisen informaation kriteerit. (Valtiopäivät 1969, liitteet I-XII, toiv. al. n:o 208, 480)

Kansanedustaja Pentti Sillantaus mainitsi Yleisradio-ärtymyksen taustaksi ohjelmiston tendenssinomaisuuden, esimerkkeinä radion päivän mietelauseet ja uutislähetykset:

”Ovelinta on, kun kuuluttajatyttö tutulla, luotettavalla, viehättävällä äänellään Turun tuomiokirkon kellojen lyötyä 12 lukee ruotsalaisen kirjailijan Göran Palmin ajatuksia porvarillista hegemoniaa ylläpitävistä instituutioista, joita vastaan olisi taisteltava. Kuin tippuva vesi ovat myös Yleisradion omat uutiset, joissa kiihkottoman asiallisesti kerrotaan useammin kuin mistään muusta, että jossakin Valparaison, Oklahoman tai Jokohaman yliopistossa 12 ylioppilasta on kivittänyt hegemoniaa ylläpitävästä laitoksestaan ikkunoita ja potkinut poliisia.”

Sillantaus viittasi erääseen tv-ykkösen ohjelmien ennakkoesittelyyn, jossa sanottiin muun ohella näin:

”Me tarvitsemme uutta ärsyttävää sukupolvea, joka on irronnut, kreisi, järjetön, seksuaalinen, vihainen, uskonnoton, lapsellinen ja hullu … ihmisiä jotka polttavat kutsuntapaperinsa, ihmisiä jotka polttavat seteleitä, ihmisiä jotka polttavat ÄIDIN ja oppiarvot.”

Sillantauksen mielestä tällainen sukupolvi syntyi, jos sen sai päättää muutama "monopoliradion" ohjelmantekijä. Sillantaus kertoi tv-teatterin päällikön Timo Bergholmin vuoden 1969 tammikuussa teatterin henkilökunnalle lähettämästä, salaiseksi tarkoitetusta kirjeestä. Siinä Bergholm luetteli esimerkkejä valmisteilla olevista ohjelmista:

”Ohjelma ulkoparlamentaarisen opposition pyrkimyksistä paljastaa oikeuslaitoksen valtasuhteet. Suurlakko: Fiktiivinen reportaasi kuvitellusta tilanteesta, jossa maan radikaalit ainekset alkavat toteuttaa päämääriään ryhtymällä suoraan toimintaan.” (Sillantaus 1969,56)

Sillantaus esitti eduskunnassa suullisen kysymyksen. Hän tiedusteli, pitikö hallitus televisioteatterin johtajan teatterin henkilökunnalle esittämiä mielipiteitä Yleisradion toimiluvan edellyttämänä asiallisena, arvokkaana ja puolueettomana ohjelmana.

Pentti SillantausKansanedustaja ja juristi Pentti Sillantaus oli Kokoomuksen teräväsanainen radiopoliitikko 1960-luvulla. Hän arvosteli ankarasti Revon Yleisradiota, joka unohti lain ja tasapuolisuuden. Kuva: Porvarillisen Työn Arkisto.

Takaisin otsikkoihin >>

"TV-teatteri toimii porvarillista hegemoniaa vastaan - piikkinä porvarien lihassa"

Tv-teatterin johtajan Timo Bergholmin ja häntä tukevan Revon ruokahalu kasvoi syödessä. Nuori teatteripäällikkö vaati myös tv-teatterilta yhteiskunnallista osallistumista, sillä televisio oli mahtava tiedotusväline. Klassikoitakin sai jonkin verran esittää, mutta tärkeintä oli brechtiläiseen tyyliin ihmisten ja yhteiskunnan ongelmiin tarttuminen. Tämän linjan kuittasi myös vasemmistoenemmistöinen hallintoneuvosto marraskuussa 1967, jolloin se kehui poliittisia kabaree-ohjelmia ja yhteiskunnallista suuntausta yleensäkin. (Television ohjelmaneuvosto pk. 17.11.1967, ELKA / Yle)

Kun kerran Repo esikuntineen ja myös vasemmisto-keskustalainen ohjelma- ja hallintoneuvosto olivat tyytyväisiä selvästi vasemmistolaiseen tv-teatteriin, oli tie auki uusille avauksille. Kabaree nimeltä Luule kanssamme oli seuraava hälyn aiheuttaja. Sen asiantuntijat ja esiintyjät olivat kaikki äärivasemmalta, voi sanoa, että se oli marxilais-leniniläinen, osin stalinistinen poliittinen ohjelmaklikki. Ja kaikki tapahtui valtion monopoliradiossa presidentti Kekkosen ja hänen luottomiehensä Revon tieten. Olihan Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki (SKP / Skdl) kaiken kukkuraksi yksi radikaalinen ohjelmien käsikirjoittaja! Jyrängin sosialistisista ajatuksista kerrotaan toisaalla tässä teoksessa. Luule kanssamme -ryhmään kuuluivat Ilkka Taipale, Pertti Hemanus, Liisa-Maija Laaksonen, Antti Eskola ja Kristiina Halkola. Yleisö oli ohjelmasta enemmän ärsyyntynyt kuin vasemmistoenemmistöinen ohjelmaneuvosto. (Television ohjelmaneuvosto pk 19.4.1968, ELKA / Yle. Jokipii, 40-42)

Teatteripäällikkö Bergholm ei jättänyt epäselväksi sitä, että tv-teatteri oli avoimesti sosialistisen vallankumouksen asialla aivan marxismi-leninismin perusoppien mukaan. Bergholm puhui vuoden 1969 alussa Norjassa pohjoismaiden tv-yhtiöiden teatteripäälliköiden kokouksessa. Hän nosti jälleen esille PTS-elimen käsitteen ”porvarillinen hegemonia” ja sen vuoksi:

”Tulee tv-teatterin nykytilanteessa pyrkiä suurempaan kokonaistasapainoon korostamalla omassa toiminnassaan yhteiskuntakriittistä radikaalia linjaa … Niissä ohjelmakokonaisuuksissa, joissa tv-teatteri on mukana, tulee olla selkeä suunta, tendenssi, jos niin halutaan, joka toimii porvarillisen hegemonian vaikutusta vastaan … ”Demokratia ja tasa-arvoisuus on täysin toteutettu vasta silloin, kun myöskin taloudellinen valta on kansan käsissä!”. (Yleisradion johtokunta pk 19.4.1968, ELKA / Yle)

Bergholmin lausunnot levisivät tietenkin poliittisiin piireihin, joissa luonnollisesti SKP / Skdl suhtautui innostuneen kiittävästi. Olihan Bergholm kommunistien kulttuuripoliitikko. Oikeisto ei niellyt teatteripäällikön vallankumousjulistusta, vaan asia nousi esille kaikilla tasoilla, Yleisradion johtokunnasta ohjelmaneuvoston ja hallintoneuvoston kautta eduskuntaan saakka.

Suomenkielinen ohjelmaneuvosto keskusteli maaliskuun 1969 alussa pitkään television teatteriohjelmista. Taas kerran Kokoomuksen Jouni Mykkänen vaati tuotoksiin tasapuolisuutta. Jos ohjelmilla on tarkoitus muuttaa, niin muuttajalla on vastuu. Jos edustaa jatkuvasti Lapualaisoopperan kaltaista ajattelua eikä muista ”vaaran vuosia”, niin se edellyttää vastuuta. Mykkäsen mukaan Yleisradion tehtävä ei ollut maailmakuvan luominen.

Tv-teatterin päällikön Bergholmin mukaan tv:n tehtävänä oli kuvastaa todellisuutta, mutta tasapuolista näytelmää ei voinut tehdä. Hänen mielestään televisioteatteri tasapainotti Mainos-TV:n ”porvarillisesti säilyttävää aineistoa”. Pääjohtaja Repo ilmoitti olleensa kehittämässä tv-teatterin nykylinjaa ja siis hyväksyi sen. Mykkänen vastusti sellaista tasapuolisuutta, että verrataan eri yksiköiden tuotantoja. Erilaisten ajatusten tuli päästä esille samaan aikaan. (Television ohjelmaneuvosto pk 7.3. ja 11.4.1969, EKLA / Yle; Hallintoneuvosto pk 9.5.1969, Yleisradion arkisto. Suomenkielinen ohjelmaneuvosto pk 7.3.1969, ELKA / Yle)

Televisioteatteri
Televisioteatteri. Sanomalehti Uusi Suomi 16.3.1969. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Kokoomus barrikadeilla:
“Radio ja televisio sosialistisen propagandan välineitä”
“Pääjohtaja Eino S. Revon toimikautta ei ole syytä jatkaa”

Puoluekokouksessa huhtikuussa 1969 Kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemi totesi vasemmistopuolueiden suunnitelmallisesti valloittaneen mielipiteiden muodostumisen kannalta tärkeimmät tiedotusvälineet: television ja radion:

”Kokoomuksen on korostettava, että demokratian säilymisen kannalta on kohtalokasta, kun radio ja televisio eivät enää ole tiedon välittäjiä, vaan sosialistisen propagandan välineitä. Tätä me emme voi hyväksyä!”

Rihtniemi sanoi Kokoomuksen toimivan päättäväisesti kaikkia vasemmistoradikaalisia pyrkimyksiä vastaan, jotka olivat suunnattu perinteisiä suomalaisia arvoja vastaan. Kansanedustaja Tuure Junnila varoitti heittäytymästä ajan hengen mukaisesti vasemmiston vietäväksi ja palautti mieleen kansakunnan aikaisemmat vaaran vuodet. Junnila viittasi Tshekkoslovakiaan ja Unkariin ja piti pahana sitä, että suomalaiset kommunistit kävivät ”käskynjaolla maan rajojen ulkopuolella” ja että heidän kokouksiinsa osallistui ”vieraita emissaareja”. Puoluekokous hyväksyi ponnet, joissa korostettiin Yleisradion toimiluvan noudattamista ja radiovastuulain ripeää säätämistä. Oli

”otettava huomioon yhteiskuntamme kestävät perusarvot ja … yhteiskuntamme rakentaviin laitoksiin, viranomaisiin ja eri yhteisöihin kohdistunut yksipuolinen arvostelu, siveellisyyttä loukkaava ja moraalia alentava ohjelma, vasemmistoradikalismin ihannointi ja vallankumoukseen tähtäävät ohjelmat on lopetettava.”

Yleisradiolle ei saanut antaa monopolia uutta radiolakia säädettäessä, ja Mainos-TV:n, TV 2:n sekä STT:n asema tuli turvata. (Kansallisen Kokoomuksen puoluekokous pk 19.-20.4.1969, 23-29, 72-73, liite: Kokoomuksen politiikan lähiajan suunta, Porvarillisen Työn Arkisto)

Kokoomuksen puoluekokouksessa pohjustettiin sekä pääjohtajan vaihtamista että vuoden 1970 eduskuntavaaleja, joista tuli ratkaiseva ideologinen kamppailu ja selkeästi viestintäpoliittiset Yleisradiovaalit.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä päivää ennen Revon potkuja

Kokoomuksen eduskuntaryhmä keskusteli päivää ennen Revon syrjäyttämistä Yleisradiosta ja otti kantaa pääjohtajaa vastaan. Hallintoneuvoston jäsen Erkki Tuuli kertoi johtajakysymyksessä sovitusta kokonaisratkaisusta. Pääjohtajaksi oli tulossa Sdp:n Erkki Raatikainen, ohjelmajohtajaksi keskustan Pekka Silvola, TV 1:n johtajaksi keskustan Pertti Paloheimo ja TV 2:n johtajaksi Kokoomuksen Hannu Leminen. Kommunistit saisivat ääniradion johtajan paikan. Ryhmä asettui periaatteessa tukemaan kokonaisratkaisua. Eduskuntaryhmän tiedonannossa katsottiin, että

”pääjohtaja Eino S. Revon toimikautta ei ole syytä jatkaa, koska hänen aikanaan ei ole huolehdittu toimiluvan edellyttämästä arvokkaasta, asiallisesta ja puolueettomasta ohjelmatoiminnasta.” (Kokoomuksen eduskuntaryhmä pk 24.4.1969, 1§: Yleisradion johtajakysymykset, Porvarillisen Työn Arkisto)

Ryhmä katsoi myös, että Repo oli jarruttanut TV 2:n laajentamista ja Mainos-Television ohjelmallista itsenäisyyttä. Päätös Revon vaihtamisesta Erkki Raatikaiseen oli siis kypsynyt sosialidemokraattien ja Kokoomuksen piirissä aikaisemmin kuin Keskustapuolueessa. Keskustapuolueelle ja Johannes Virolaiselle Revon syrjäyttäminen oli vaikeaa, koska tämä oli presidentin luottomies. Jaakko Korjuksen mukaan presidentti Kekkonen puolusti pääjohtajaa silloinkin, kun toiset olivat eri mieltä. Virolainen luopui lopullisesti Revosta vasta keväällä 1969, jolloin Kekkonen vielä halusi Revon jatkavan (Korjus, 13-14).

Oli selvää, että saadakseen Eino S. Revon syrjäytetyksi ja oman ehdokkaansa johtajistoon Kokoomuksen oli hyväksyttävä sosialidemokraattien ehdokas uudeksi pääjohtajaksi. Sosialidemokraattien oli puolestaan saatava Keskustapuolue samoille linjoille. Uusi Suomi totesikin muutama päivä ennen ratkaisua, että Sdp ja Keskustapuolue olivat sopineet Erkki Raatikaisen pääjohtajuuden (Uusi Suomi 23.4.1969, 1)

Helsingin Sanomat sanoi asian ilman mutkia: ”Äänestämällä Raatikaista Kokoomus haluaa turvata TV 2:n johtajan paikan.” Helsingin Sanomat kertoi myös, että Revon puolesta oli kerätty 409 nimen kansalaisadressi, jonka allekirjoittajat eivät halunneet Revon kaudella alkaneen yleisradiopoliittisen uudistustyön katkeavan. Allekirjoittajien joukossa olivat mm. Matti Kekkonen, Niilo Hämäläinen, Arvo Hautala, Ele Alenius ja Hertta Kuusinen (Helsingin Sanomat 25.4.1969, 5)

Takaisin otsikkoihin >>

Kommunistit Revon takana loppuun asti

Usko Revon uudelleen valinnasta lienee ollut vahva vielä helmikuussa 1969, kun SKP / Skdl järjesti Kulttuuritalolla Helsingissä puolueen sisäisen yleisradiopolitiikan seminaarin. Kutsuttuina oli tuttu joukko eli Yleisradion PTS-elimen ydinkaaderi. Ensimmäisenä alusti Repo aiheesta ´Yleisradion suunta´ ja tutkimustoiminta PTS-päällikkö N-B Stormbom. Apulaisjohtaja Mauno Tamminen puhui kehitysnäkymistä ja ohjelmatarkkailija Savolainen valotti ohjelmapolitiikan kysymyksiä. Kaikki olivat aatteen miehiä. Lisäksi olivat todistamassa niin ikään omat miehet Aimo Haapanen, Kauko Hjerppe ja Unto Miettinen. Tämä oli erinomainen esimerkki siitä, missä käsissä oikeiston vahvasti kritisoima PTS-elin oli. Se oli sananmukaisesti kommunistien vallankumousjuntta Yleisradion sisällä. (Eino S. Repo, N-B. Stormbom, Max Rand, Kaarle Nordenstreng, Yrjö Ahmavaara, Margaretha Starck, Anna-Maija Nurminen, Sirkka Minkkinen. Kutsu seminaariin 12.2.1969, SKP / Skdl:n yleisradiotoimikunnan paperit 1965-1974, Kansan Arkisto)

Revon potkuihin oli kuitenkin aikaa vain kaksi kuukautta. Silti SKP:n ja isoveljen NKP:n piirissä tuntui vielä vallitsevan käsitys, että Repo ja hänen vallankumouksen tielle luotsaamansa ohjelmapolitiikka saisivat jatkokauden. Vakuudeksi Neuvostoliiton tuelle NKP ylistää SKP:lle lähettämässään muistiossa television ohjelmia aseistakieltäytymisestä ja kehuu sitä, että

”Erityisesti porvarillisiinkin piireihin on levinnyt ajatus ”armeijan romuttamisesta” ja aseistakieltäytymisestä, armeija edustaa ”kapitalistisen yhteiskunnan pystyssä pitävää väkivaltaorgaania”. NKP:n muistiossa pidettiin myönteisenä nimenomaan Suomen kohdalla ”julkisten tiedotusvälineiden, erityisesti TV:n näiden kysymysten kohdalla omaksumaa linjaa”.

Sitä pidettiin niin suurena, että voidaan sanoa Suomen tuoneen tässä suhteessa ”merkittävän lisän kansainvälisen kommunistisen liikkeen kokemuspiiriin”. (Referaatti NKP:n SKP:lle helmikuussa 1969 jättämästä muistiosta 3.3.1969, erittäin luottamuksellinen, ainoa kpl (käsin kirjoitettu sulkuhuomautus), ELKA, Puskalan paperit, rulla III, 1969, sivut 6149-6158)

SKP:n sihteeristössä keskusteltiin Yleisradion pääjohtajan valinnasta 17. huhtikuuta 1969. Hallintoneuvoston jäsenet Haapanen, Honkonen, Hjerppe ja Pessi selostivat yhtiön uutta organisaatiota ja tulevia henkilöstöjärjestelyjä. Todettiin, että sekä Revolla että Raatikaisella oli kannatusta Sdp:n ja keskustan piirissä. Myös Wiioa oli esitetty. Pöytäkirjan mukaan osa sosialidemokraateista kannatti Raatikaista saadakseen hänet syrjään seuraavan kesän puoluesihteerivaalissa.

Aimo Haapanen esitti, että ”meidän olisi ehdottomasti oltava Revon takana pääjohtajaksi”. Pessi katsoi, että asiasta tulisi keskustella keskustapuoluelaisten Karjalaisen ja Sipposen kanssa, ja Aarne Saarinen esitti neuvotteluja Väinö Leskisen kanssa.” Tässä on mielenkiintoista havaita, että SKP:n uskottuja miehiä keskustassa olivat juuri Karjalainen ja Sipponen ja Sdp:ssä Leskinen.SKP:n sihteeristö päätti, että

”Kannatetaan Eino S. Revon valintaa Yleisradion pääjohtajaksi lähtien siitä, että hän on yhteisehdokas, mutta vaikka näin ei kävisikään esitetään häntä meidän edustajiemme toimesta. Pyritään siihen, että johtajien valinta-asia siirtyy myöhäisempään ajankohtaan … Ehdokkaamme olisivat Unto Miettinen ja Olavi Laine.” (SKP:n keskuskomitean sihteeristö pk 17.4.1969, 3 §, Kansan Arkisto)

SKP:n sihteeristö piti vielä viime tipan kokouksen 24. huhtikuuta, kun oli jo selvää, että Erkki Raatikainen syrjäyttää Eino S. Revon. Aimo Haapanen kertoi, että Sdp, Keskustapuolue ja Kokoomus olivat Raatikaisen takana. Asiaa voitiin yrittää siirtää, mutta

”mikäli Raatikainen tulee valittua pääjohtajaksi on meillä tilaisuus esittää Skdl:lle tulevalle johtajapaikalle Eino S. Repoa, hän on siihen tarjoutunut.”

Asia päätettiin vielä antaa seuraavana aamuna kokoontuvan eduskuntaryhmän päätettäväksi. (SKP:n keskuskomitean sihteeristö pk 24.4.1969, 2§, Kansan Arkisto) Repo siis tarrautui vielä SKP / Skdl:lle luvattuun yhteen johtajan mandaattiin ja tarjoutui puolueen kommunistien käytettäväksi ääniradion johtajaksi.

Huuto odotettavissa
"Huudosta" ilmianto poliisille. "Tuo mies huusi ihan hävyttömiä, kun ajoin siitä ohi!" Allen Ginsbergin Huuto -runon esittämisestä radiossa aiheutuneen kohun aikaan julkaistu piirros. Sanomalehti Uusi Suomi 9.11.1969. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Repo haki tukea Neuvostoliitosta - Raatikainen samalla asialla

Repo oli siis vääjäämättä ajelehtinut vallankumousta tekevien taistolaisten leiriin ja tukijaksi (Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007; Isohookana-Asunmaa, 217). Tämä linja johti Suomen Kommunistisen Puolueen kautta suoraan Neuvostoliiton Kommunistiseen Puolueeseen ja KGB:hen (Salminen, 152, Seppinen 2006, Jakobson 1994, Leskinen 2004). Moskova oli siis ainoa taho, joka voisi antaa ratkaisevaa tukea hänen uudelleen valinnalleen.

Repo tapasi Neuvostoliiton radio- ja televisiokomitean johdon Petroskoissa omassa asiassaan, saadakseen pitää vallankumousjohtajan valtaistuimensa. Korkea ystävä, presidentti Urho Kekkonen sai tietenkin terveiset tuosta tapaamisesta. Päämies kirjoitti päiväkirjaansa aivan keskeiset sanat, jotka osoittivat reporadion napanuoran Kekkoseen ja Neuvostoliittoon:

”5.11.68: Eino S. Repo luonani. Oli palannut Petroskoista. NL:n radion pääjohtaja oli asioikseen tullut tapaamaan Repoa ja tiedustelemaan, miten käy Yleisradion pääjohtajan viran täyttämisessä v. 1970 alusta. Ovat erittäin kiinnostuneita, että Repo jää (Revon takana Skdl ja sos.dem. Raatikainen luvannut ehdottaa, mutta pelkää että sd hajoaa) Nliittolaiset erityisesti huolissaan Kepun vastustavasta kannasta (sen takana Pakkanen). Olivat kysyneet, mitä voivat tehdä. Puhua UK:n kanssa. Repo ehd. kieltänyt. Puhua Virolaisen kanssa. Repo suositellut. Vaali ensi maaliskuuhun mennessä.” (Urho Kekkosen päiväkirjat osa 2, 424)

Eino S. Revon, Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton kytkeytyminen toisiinsa tulee tässä presidentin päiväkirjamerkinnässä hyvin kiistattomasti esille. Repo oli alun alkaenkin itäisen naapurin ja valtion päämiehen erityisessä suojeluksessa. Hänen jatkostaan yhteistyökumppanina keskeisen propagandavälineen johdossa oltiin Moskovassa huolestuneita. Lisää pontta Revon Moskova-sidonnaisuuteen antaa se, että Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Erkki Raatikainen (sd)

”oli kuitenkin luvannut neuvostoliittolaisille ehdottaa Revolle jatkoa”. Neuvostoliitossa oltiin kuulemma huolissaan Keskustapuolueen kannasta, koska mm. Atte Pakkanen vastusti kovasti Repoa" (Isohookana-Asunmaa, 217).

Näin Erkki Raatikainen näyttäytyy Neuvostoliiton kannalta ”luotettavassa” valossa, koska sanoi kannattavansa Repoa. Hän oli sentään hallintoneuvoston puheenjohtaja vaikka jäävi itse pääjohtajan valinnassa. Samalla hän ilmiselvästi lunasti reilun kilpailijan ja vaadittavan kekkoslaisen ja neuvostoystävällisen sosialidemokraatin leiman. Kävi vain niin, että kommunisteja lukuun ottamatta Suomen kansan edustajat hallintoneuvostossa olivat eri mieltä. Siinä oli reporadion lopun alku. Se oli myös suomalaisen demokratian voitto vaikka radiomonopoli jatkuikin.

_

Takaisin otsikkoihin >>

Repo sai potkut Kekkosen, SKP:n ja Neuvostoliiton tuesta huolimatta

Yleisradion hallintoneuvosto kokoontui vihdoin historialliseen kokoukseen huhtikuun 25. päivänä 1969. Kulissien takainen valmistelu oli tehty huolella ja pääjohtajan vaali meni odotetulla tavalla. Esityslistan kohtana 7 oli ´Yhtiön johdossa suoritettavat henkilöjärjestelyt´. Johtokunnan jäsenet poistuivat. Hallintoneuvoston varapuheenjohtaja Atte Pakkanen kertoi työjaoston neuvotteluista ja listasi täytettävänä olevat toimet: määräaikaisesti valittu pääjohtaja ja TV 2:n johtaja, ohjelmajohtaja, TV 1:n johtaja, radion johtaja ja hallintoasiain apulaisjohtaja.

Keskustelussa SKP / Skdl:n Kauko Hjerppe esitti asian jättämistä pöydälle. Kansanedustaja Timo Mäkinen esitti pääjohtaja Erkki Tuulen kannattamana asiankäsittelyä tässä kokouksessa. Näin päätettiin äänin 13-7. Kansanedustaja Veikko Helle (sd) esitti puoluesihteeri Erkki Raatikaisen valitsemista pääjohtajaksi. Pääsihteeri Aimo Haapanen (SKP / Skdl) esitti fil. maist. Eino S. Repoa. Liberaalien Eeles Landström ja Rkp:n Magnus Kull esittivät Osmo A. Wiioa.

Hallintoneuvosto äänesti seuraavasti: Erkki Raatikainen (sd) 13 ääntä, Eino S. Repo ( SKP / Skdl) 5 ääntä ja Osmo A. Wiio (lib) 2 ääntä. Hallintoneuvosto totesi, että yhtiön pääjohtajaksi oli valittu 1.1.1970 alkavaksi viisivuotiskaudeksi puoluesihteeri Erkki Raatikainen.

Presidentti Urho Kekkonen oli edelleen siis Revon takana, kuten neuvostoliittolaisetkin. Tilanteen käännyttyä Revon tappioksi yritettiin vielä turvautua Kekkosen apuun. Toimittaja Seppo Väisänen vielä soitti Revolle. N-B Stormbom ja Repo lähettivät sähkeen Väinö Leskiselle, joka oli presidentin hiihtoseurueessa Porojärvellä. Hemanuksen mukaan Kekkonen oli lähtenyt retkelleen siinä hyvässä uskossa, että Repo saa jatkokauden, kuten pääjohtaja itse oli hänelle kertonut. Sähkeessä toivottiin Leskisen järjestävän tukitoimia Revolle. Kekkosen kuultua Revon syrjäyttämisestä, hän oli sanonut Jouko Tyyrille:

”Kauniillakin päivällä on huonot uutisensa.” (Hemanus, 197)

Itsevaltainen presidentti oli oudon tilanteen edessä. Pääjohtaja ja ystävä, jonka hän henkilökohtaisesti oli runnannut radion johtoon valta- ja ulkopoliittisista syistä, syrjäytettiin. Sen teki vasemmistoenemmistöinen hallintoneuvosto, jossa hänen ns. kansanrintamallaan oli enemmistö. Hänen suosikkinsa tukena olivat vain kommunistit. Parlamentti oli siis välillisesti kävellyt hänen ylitseen. Eikä siinä ollut auttanut edes Neuvostoliiton tuki.

Tarvajärvi & SalolainenPertti Salolainen pääsi eduskuntaan radiovaaleissa 1970. Hän kävi reporadion kimppuun ja sanoi, että ”monimuotoiset sosialistisolut ovat tunkeutuneet Yleisradioomme”. Salolainen piti käsittämättömänä presidentti Urho Kekkosen veljeilyä vasemmistoradikaalien kanssa. ”Ne kokivat olevansa valtakunnan päämiehen erityisessä suojeluksessa. Niitä saunotettiin ja taputeltiin ja meitä ei kutsuttu kertaakaan, jumalauta siis! Kuvittele – meitä, jotka yritettiin pelastaa Suomea, ei kutsuttu kertaakaan!” Näin Salolainen huudahti kirjan tekijälle haastattelussa. Tässä Niilo Tarvajärvi ja Salolainen vaalikiertueella 1970. Kuva: Porvarillisen Työn arkisto.

Takaisin otsikkoihin >>

Kokoomus kävi radiovaaleja 1970:
”Kansa näkee jo punaista - radionko kautta vallankumous?”

Pertti Salolainen: Monimuotoisia sosialistisoluja Yleisradiossamme!

Harri Holkeri: Yleisradio vasemmiston vallankäytön väline!

Vuoden 1969 kuluessa Kokoomus levitti paikallisyhdistysten kautta vaalitarroja, joissa luki ”Kansa näkee jo punaista”. Tällä viitattiin sekä neljä vuotta jatkuneeseen vasemmistoenemmistöön eduskunnassa että Yleisradion ohjelmatoimintaan. Oikeiston lehti-ilmoittelussa arvosteltiin voimakkaasti reporadiota ja kysyttiin:

”Radionko kautta vallankumous?, Hyväksymmekö vallankumoustelevision?, Niidenkö kautta sosialismiin? Nyt on kysymys siitä, jatkuuko vasemmiston vallankumoushenki Yleisradiossa vai saadaanko sinne kaikkien kansalaisten omakseen tuntemaa ohjelmaa … Eduskuntavaalit ovat myös radiovaalit.”

Kansanedustajaehdokas, Yleisradion toimittaja Pertti Salolaisen (kok) vaaliesite vaati Yleisradion ohjelmilta asiallisuutta, koska

”Monimuotoiset sosialistisolut ovat tunkeutuneet Yleisradioomme …Me suomalaiset olemme aika paljon sietävää kansaa. Mutta nyt on tympääntymisemme muuttunut katselijoiden ja kuuntelijoiden ylivoimaisen enemmistön selväksi vaatimukseksi … Kenenkään tahallinen loukkaaminen ei voi olla sopivaa yhteisesti omistamassamme laitoksessa.” (Kansallinen Kokoomus, vuoden 1970 vaaliaineisto, Porvarillisen Työn Arkisto)

Kokoomuksen puoluesihteeri Harri Holkeri arvosteli Yleisradiota syyskuussa 1969. Hän piti Yleisradion ohjelmapolitiikkaa yhtenä vasemmiston vallankäytön välineenä. Holkerin mielestä yleisten sosialisointipyrkimysten lisäksi myös yleinen mielipide oli valjastettu vastustamaan yrittäjyyttä ja sen pohjana olevaa vapaata talous- ja yhteiskuntajärjestelmää. Holkeri Katsoi, että:

”Tässä yleisen ilmapiirin johdonmukaisessa muokkaustyössä on nykyisten vallassa olevien vasemmistovoimien tehokkain ase ollut yhteiskunnan omistama radioyhtiö. Sen ohjelmapolitiikan suuntaa on johdonmukaisesti käännetty vasemmalle.”

Holkerin mukaan kansalaisten luottamus radiopolitiikkaan oli romahtanut. Vetoomukset eivät olleet auttaneet, ja vasemmistoenemmistöinen Yleisradion hallintoneuvosto oli siunannut monia kertoja toimiluvan vastaiset ohjelmat. Muutos voitiin saada aikaan vain eduskuntavaalien kautta. (Harri Holkerin yksityinen arkisto, puhe Rautalammin Kansallisseurassa lokakuu 1969)

Hemanus piti Kokoomuksen rajuja hyökkäyksiä Yleisradiota vastaan ”taitavasti harkittuina ja muotoiltuina”. Näihin aikoihin julkaistiin mm. Helsingin Sanomissa ilmoitus, jossa varoitettiin vallankumousradiosta otsikolla ”Huomaatko vaaran?” Ilmoituksessa viitattiin kommunistien vallankaappaukseen Unkarissa toisen maailmansodan jälkeen. Ensin soluttaudutaan hallintoon, tiedotusvälineisiin, kouluihin, kulttuuriin ja sitten kaapataan valta. Ilmoitus kehotti:

”Aika on nyt kypsä keskitettyyn hyökkäykseen radiota vastaan. Siellä vasemmistohenkinen, ns. kulttuurieliitti sai otteen käytännöllisesti katsoen kaikista ohjelmista ja syyti maailmalle kaiken kielteisyytensä.” (Hemanus, 245)

Harri HolkeriKokoomuksen puoluesihteerinä Harri Holkeri kävi ankaraa kampanjaa reporadiota vastaan. Hänen mukaansa vasemmisto oli vallannut Yleisradion ja kansan luottamus Revon radioon oli romahtanut. Vuoden 1970 ”radiovaaleissa” taistelu johti tulokseen ja Kokoomus sai suurvoiton. Tapaninpäivänä Holkeri käveli ulos tv-lähetyksestä, kun Kokoomusta ruvettiin parjaamaan (kts. Sirkus Pasila liitteestä 2: Kohuohjelmien kuvauksia). KUVA: Porvarillisen Työn Arkisto.

Takaisin otsikkoihin >>

Kohuohjelmat 1969 vauhdittivat oikeiston kampanjaa

Kokoomus ja pienet porvariryhmät saivat jatkuvasti lisää aiheita kampanjoida reporadiota vastaan. Reino Paasilinna nimittäin jatkoi kohuohjelmien tekoa vaikka Erikoistoimitus lakkautettiinkin. Hänellä oli valtava vimma olla kauhukakara ja kiukutella valtaa pitäville ja porvareille. Tuo suoraan sanomisen pakkomielle johti ylilyönteihin ja myös ammattitaidottomiin tuotoksiin. Yksi niistä oli puolustusvoimia käsitellyt ohjelma ”Kotimaani ompi Suomi”. Jälleen ns. kansanrintaman edustajat aluksi lähes vaikenivat ohjelma- ja hallintoneuvostossa.

Kriitikon rooli oli taas Kokoomuksella, jonka edustaja Erkki Tuuli nosti ohjelman keskusteluun hallintoneuvostossa. Tuulen mukaan hallintoneuvoston olisi pitänyt todeta, että ohjelmistossa oli jatkuvasti rikottu toimiluvan edellyttämää asiallisuutta ja puolueettomuutta. Hänen mielestään ohjelmissa oli rikottu lakia, toimiluvan säännöksiä ja ohjelmatoiminnan säännöstöä. Paasilinnan ohjelma `Kotimaani ompi Suomi` oli ollut

"mauton, yksipuolisesti väritetty, yhteiskunnan vastainen ja lainsäädäntöä halveksiva".

Tuuli vaati yhtiön johtokunnalta välittömiä toimia ohjelmatoiminnan palauttamiseksi toimiluvan ja ohjelmatoiminnan säännöstön mukaiseksi. Lisäksi hän kiinnitti huomiota siihen, että mielipiteet, kommentit ja lavastetut, kuvitteelliset kohtaukset on ohjelmissa erotettava selkeästi tosiasioihin perustuvista dokumenttiosuuksista.

Keskustapuolueen E.J. Partanen ja Atte Pakkanen olisivat halunneet antaa pehmeämmän huomautuksen ohjelmasta. Vasemmistoenemmistön äänin hallintoneuvosto päätti kuitenkin olla antamatta lainkaan päätöslauselmaa äänin 10 - 8. (Hallintoneuvosto pk 16.10.1969, 4§, toimittaja Paasilinnan ohjelmat, Yleisradion arkisto) Ohjelma ´Kotimaani ompi Suomi´ oli jo tätä ennen ollut esillä television ohjelmaneuvostossa, jossa Jouni Mykkänen oli pitänyt sitä tahallisesti katsojia ärsyttävänä ja asenteellisena. (Television ohjelmaneuvosto pk 4.9.1969, 5§, ELKA / Yle) Mykkänen arvosteli kaksi päivää myöhemmin television ohjelmaneuvostossa ohjelmasarjaa ´Kohti vaaleja´ tendenssimäiseksi ja ´Nuoriso 69´-sarjaa epätasapuoliseksi. Viimeksi mainitun sarjan 16.10.1969 lähetetyssä jaksossa luettiin Mykkäsen mukaan kaiketi Sdp:n puolueohjelmaa sellaisenaan. Hän vaati ohjelmiin tasapuolisuutta vaalien lähestyessä. (Television ohjelmaneuvosto 17.10.1969, 4§, ELKA / Yle). Ohjelmaneuvoston seuraavassa kokouksessa lokakuun lopulla hän puuttui tv-teatterin ohjelmaan ´Suurlakko Suomessa´, joka oli

”jatkanut samaa kiihotuslinjaa kuin muutkin tv-teatterin ohjelmat.”

Samassa kokouksessa Esko Koppanen (kok) lausui tv-teatterista, että se

”toimi vain muokaten mielipiteitä edulliseksi sosialismille … Kuinka voidaan sallia tv-teatterin pyrkimys voimassa olevan yhteiskuntajärjestyksen kaatamiseen?” (Television ohjelmaneuvosto 30.10.1969, 4, ELKA / Yle)

Kokoomuksen Mykkänen ja Koppanen arvostelivat joulukuussa television ohjelmaneuvostossa myös ohjelmien ´Oma´ ja ´Kauppatavarana terveys´ asiattomuutta ja epätasapuolisuutta. (Television ohjelmaneuvosto pk 12.12.1969, 7§, ELKA / Yle)

Revon syrjäyttämisen aiheuttamaa turhautumista ja uhmaa oli myös päätöksessä esittää 30.9.1969 radiossa Allan Ginsbergin rivon seksuaalinen ja anarkistinen runo ”Huuto”, joka johti 82 kansanedustajan allekirjoittamaan eduskuntakyselyyn. Jopa kysymykseen vastannut SKP / Skdl:n kulkulaitosministeri Paavo Aitio katsoi ohjelman toimiluvan vastaiseksi. Näin asian näki myös Yleisradion ohjelmaneuvosto. (Antenni-lehti 13/69, 6-7; Hemanus, 205-210; VP 1969, pk III)

Hallintoneuvosto otti vihdoin Huuto-runon käsittelyn jälkeen yhden tiukimmista kannoistaan. Se kurinpalautus oli kuin viimeinen tervehdys Revolle pääjohtajana ja alkusoittoa hänen kaudelleen ääniradion johtajana. Hallintoneuvoston voimakkaan kannan mukaan yhtiön ylimmän johdon virkatehtäviin ja velvollisuuksiin kuului ”valvoa toimintaa varten hyväksyttyjen säännösten noudattamista” (Hallintoneuvosto pk 18.12.1969, Yleisradion arkisto).

Tapauksen muisti hyvin myös ohjelmapäällikkö Eero Saarenheimo, jolle lähetysiltana soitettiin ja pyydettiin runon esityslupa. Hänelle ei yksilöity ohjelman sisältöä ja seuraukset olivat sen mukaiset. Hän ei olisi antanut lähetyslupaa, jos olisi tiennyt sen olevan niin toimiluvan vastainen. Huuto-runon esittämistä muisteli myös radion teatteripäällikkö Pekka Lounela, joka olisi antanut sille esitysluvan kohusta huolimatta. Hänen mielestään häly oli ylimitoitettu. Kommunistit yrittivät vaikuttaa ministeriinsä Aitioon ja Arvo Salo omiin joukkoihinsa, että runon esittämistä ei tuomittaisi. Lounelan mukaan Matti Kekkonenkin oli osoittanut ymmärtämystä Yleisradion linjalle. Huuto-jupakka oli kuitenkin hyvää vaalityötä oikeistolle. (Eero Saarenheimon haastattelu 31.10.2007, Lounela, 317-319).

Marraskuussa 1969 puoluesihteeri Holkeri vaati, että eduskuntaan oli saatava porvarienemmistö ja Yleisradio sitä kautta järjestykseen. Hän varoitti myös manipulaatiosta kielen avulla ja sanoi, että sanoilla hämätään ja pyritään peittämään lopullinen tavoite: sanan- ja mielipiteen vapauden estäminen. (Harri Holkerin yksityinen arkisto, puhe Turussa 23.11.1969). Holkeri julkaisi vuoden 1969 lopulla radio- ja televisiopoliittisen kannanoton, jossa hän kritisoi voimakkaasti Yleisradion ohjelmapolitiikkaa:

”Valtaapitävät eli radion nykyinen vasemmistoenemmistöinen hallintoneuvosto on vastuussa viime vuosien häikäilemättömästä mielipideterrorista … demokratian karkeata väärinkäyttöä on se, kun vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän kannalla oleville mielipiteille ei sallita samaa kuin sitä vastustaville voimille.”

Holkeri sanoi kansan vaativan muutosta Yleisradion menoon ja se voi tapahtua vain eduskuntavaalien avulla. Hänen mukaansa vain äänestysnumeron kirjoittaminen antoi ainoan mahdollisuuden todella vaikuttavalle kansalaisadressille radio- ja televisio-ohjelmien yleisen suunnan korjaamiseksi. (Nykypäivä 9/1969, Harri Holkerin pääkirjoitus, 3).

Seikko EskolaProfessori Seikko Eskola oli ankara reporadion kriitikko. Hän toimi mm. television ohjelmaneuvoston puheenjohtajana. Hän oli ensin liberaalien, sittemmin Kokoomuksen edustaja. KUVA: Porvarillisen Työn Arkisto

Takaisin otsikkoihin >>

Vallankumouksen jarru: oikeiston suurvoitto ”radiovaaleissa” 1970

Vuoden 1970 eduskuntavaalit olivat oikeiston juhlaa. Kansallinen Kokoomus teki niistä kampanjassaan ”radiovaalit”, joissa vasemmisto menetti enemmistönsä eduskunnassa. Kokoomus sai 11 ja SMP 17 edustajaa lisää. Voimasuhteet porvarien hyväksi olivat 112-88. Suomen Kristillinen Liitto sai uutena puolueena yhden edustajan. TPSL putosi pois parlamentista ja lakkautettiin 1973, kun SDP eheytyi. Presidentti

Urho Kekkonen

ei pitänyt parlamentin oikeistolaisesta kokoonpanosta ja hajotti eduskunnan. Uudet vaalit pidettiin 1972, mutta muutokset olivat presidentin ja niin sanotun kansanrintaman (vasemmisto ja keskusta) suureksi harmiksi pieniä.

Mauno Koiviston (sd) ensimmäinen hallitus vaihtui vaalien jälkeen 1970 Teuvo Auran (lib) ammattiministeristöön, jonka jälkeen jatkoi Ahti Karjalaisen (kesk) enemmistöhallitus. SKDL jätti hallituksen keväällä 1971, ja sen kolme ministerinsalkkua annettiin SDP:lle.

Lokakuussa 1971 oli jälleen Teuvo Auran vuoro. Hänen toinen ammattiministeristönsä istui helmikuuhun 1972. Siitä jatkoi SDP:n vähemmistöhallitus, Rafael Paasion toinen, jonka korvasi saman vuoden syyskuussa Kalevi Sorsan (sd) ensimmäinen. Se oli SDP:n, keskustan, RKP:n ja LKP:n hallitus, joka oli vallassa kesäkuuhun 1975.

Vuosien 1970-74 tärkein poliittinen kysymys oli vastakkainasettelu työmarkkinoilla. Eheytyneen SAK:n vahva rooli tuloneuvotteluissa johti asemasotaan. Presidentti Kekkonen esitti nk. UKK-suosituksen, jonka SAK:n sosialidemokraatit ja MTK hyväksyivät. Kaikki ammattiliitot eivät allekirjoittaneet sopimusta, ja 1971 maan yli vyöryi suuri lakkoaalto. Samanaikaisesti alkoi kansainvälinen lama, joka syvensi lakkojen kolhimaa taloutta. Tilanne kiristyi vähitellen SDP:n ja keskustan välillä niin, että Kekkonen hajotti jälleen eduskunnan. Ulkopoliittisesti tärkein kysymys oli valmistautuminen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen, jonka ensimmäinen vaihe järjestettiin Helsingissä 1973.

Urho Kekkonen valittiin 1973 säädetyllä poikkeuslailla presidentiksi vuoteen 1978 saakka, mikä oli synkkä luku suomalaisen kansanvallan historiaa. Poikkeuslakia vastustivat vai muutamat kokoomuksen ja pienten porvariryhmien edustajat. Kokoomuksen Raimo Ilaskivi oli näkyvin lain vastustaja

(Viljakainen, Jarmo: Radiomonopolista kanavatulvaan, Edita 2004.; Jussila, Osmo - Hentilä, Seppo- Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809-1995, WSOY 1995).

Takaisin otsikkoihin >>

KOM -teatterin radiokonsertti ”Työväen yhtenäisyys” oli taistolaisprovokaation huippu

Pääjohtajan valtaistuimelta syrjäytetty Repo oli tarkan seurannan ja tiukan kritiikin kohteena myös jouduttuaan ääniradion johtoon. Hän oli alusta pitäen antanut sen kuvan, että vasemmistoradikaali ohjelmapolitiikka jatkuu radion puolella. Hänen taistolaisten ja ns. yleisdemokraattisten seuraajiensa harras joukko uskoi yhä vallankumoukseen Yleisradion avulla. Repo oli heidän suuri johtajansa.

Kokoomus ja pienet oikeistoryhmät ja nyt myös keskusta arvostelivat ääniradion yksipuolisia, vasemmalle kallellaan olevia ohjelmia. Hallintoneuvoston oikeiston ja keskustan suututti lopulta Vapun 1972 ohjelmisto taistelulauluineen. Marjatta Väänäsen mukaan jopa sosialidemokraatit pitivät ohjelmia sopimattomina, siis liian vallankumouksellisina (Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007).

Radion vappuohjelmat oli jaettu siten, että yleisohjelmassa on työväen vappua ja rinnakkaisohjelmassa ylioppilasvappua. Työväenvappua koskevaa ohjelmaa lähetettiin yleisohjelmassa laskelmien mukaan runsaat 16 tuntia, josta ”punavappuohjelmaa oli vajaat 65%”.

Poliittisen myrskyn aiheutti erityisesti viimeisenä pisarana KOM-teatterin radiokonsertti ”Työväen yhtenäisyys”, jossa laulettiin perinteisten työväenlaulujen ohella kaikki stalinistien ns. punalaululiikkeen kovimmat vallankumouslaulut. Konsertti päättyi Kansainväliseen. Repo itse kertoi, että ei puuttunut ohjelmiin, mutta jopa hänen mielestään osa ohjelmista oli ”sävytetty liian tulipunaisiksi”. (Yleisradion historia 2, 283).

Kokoomuksen hallintoneuvostoryhmä esitti radion johtajan Eino S. Revon erottamista tehtävästään ja totesi mm.:

”Ääniradion järjestämä vapunpäivän ohjelma oli erittäin voimakkaasti yksipuolista ja erittäin asenteellista, jonka asiallisuuden puutetta vielä korostivat monet räikeäsanaiset kiihotuslaulut, joista repivimmät esitettiin vielä toistamiseen samana päivänä … on ohjelman ärsyttävä yksipuolisuus katsottava täysin tahalliseksi pyrkimykseksi.” (Hallintoneuvosto pk 30.5.1972, liite 20, Yleisradion arkisto)

Ennen oli tv-ohjelmat
"Paljon ovat huonontuneet nämä television urheiluohjelmatkin sitten Hakulisen ja Mäntyrannan ajoista!" Sanomalehti Uusi Suomi 18.2.1970. Olavi Hurmerinta.

Takaisin otsikkoihin >>

Repo 1972 puolen vuoden pakkolomalle - esityksen tekijä Marjatta Väänänen uhattiin murhata

Keskustapuolueen oikeistoon, ns. V-linjaan lukeutuva suoraselkäinen nainen, Marjatta Väänänen teki kompromissiesityksen, joka hyväksyttiin oikeiston ja keskustan äänillä 11-7. Päätöksen mukaan Eino S. Repo määrättiin virkavapaalle, käytännössä pakkolomalle puoleksi vuodeksi 1. heinäkuuta 1972 alkaen. Sosialidemokraatit esittivät vain huomautusta, jonka TV 1:n johtaja Pertti Paloheimo saikin. (Väänänen, 73-74, Hallintoneuvosto pk 30.5.1972, Yleisradion arkisto)

Äärivasemmiston ala-arvoisia toimintatapoja osoittivat kymmenet häirintäpuhelut, joita Marjatta Väänänen ja hallintoneuvoston puheenjohtaja Atte Pakkanen saivat Revon lomautuspäätöksen jälkeen. Väänäsen äiti sai mm. kuulla puhelimessa, että hänen tyttärensä pääsisi vielä sinä päivänä hengestään. Pakkanen joutui vaihtamaan puhelinnumeronsa salaiseksi.

Väänäsen mielestä vielä Revon pakkoloman jälkeenkin vuonna 1973 presidentti oli Revon tukena:

”Eino S. Repo tuli lomautuksen jälkeen johtamaan radiota. Edelleen hän piti tukenaan presidentti Kekkosta." (Väänänen, 77-78)

Vaikka keskustan edustajat hallintoneuvostossa äänestivätkin Revon pakkoloman puolesta, oli K-linja, puolueen vasen siipi tietysti kekkoslaisella kannalla. Ns. kansanrintaman, Kekkosen ja neuvostoliittolaisten uskollinen Yya-soturi

Paavo Väyrynen

paheksui tietenkin Revon kohtelua ja asettui samalla radikaalin ohjelmapolitiikan kannalle. Hän arvosteli päätöstä keskustan työvaliokunnassa 16.6.1972. Väyrysen mielestä ohjelmia ei parannettu rangaistuksilla, sillä:

”Näin hankitaan ehkä vain suosionosoituksia kentältä.” (Isohookana-asunmaa, 215)

Kaiken kaikkiaan tuossakaan vaiheessa keskustan hallintoneuvostoedustajat eivät halunneet erottaa Repoa, kuten Kokoomus oli jo pitkään esittänyt.

Jouni Mykkänen muisteli, että Revon puolen vuoden pakkoloma loppuvuonna 1972 aiheutti monenlaisia ongelmia. Repo valitti hallintoneuvoston päätöksestä, ja jopa oikeuskansleri selvitti asiaa. Kokoomuksen kansanedustaja, asianajaja Timo Mäki, kirjoitti asiasta 8-sivuisen lausunnon, johon päätökseen osallistuneet viittasivat. Revon valitus ei johtanut mihinkään. Sen sijaan Repo sai koko pakkolomansa ajan täyttä palkkaa ja johti ääniradiota kotisohvaltaan sijaisensa Pekka Lounelan avulla. (Jouni Mykkäsen haastattelu 22.10.2007)


Hallinnollinen mielivalta
Taistolaisten tilaisuus Vanhalla ylioppilastalolla aiheena ”Hallinnollinen mielivalta Yleisradiossa”. Kuvassa jaetaan äärikommunistien Tiedonantaja -lehteä. Tuolloin enää ääniradion johtajana toiminut Eino S. Repo oli määrätty puolen vuoden kurinpidolliselle pakkolomalle, jonka syynä olivat Vapun 1972 kommunistiset ohjelmat. Niihin kuului mm. KOM-teatterin vallankumouskonsertti Työväen yhtenäisyys, joka oli viimeistä nuottia myöten ohjattu KGB-Moskova-akselista. Kommunistit uhkasivat murhata pakkolomaa esittäneen kansanedustaja Marjatta Väänäsen (kesk). KUVA: Matti Koivumäki / Suomen valokuvataiteen museo

Takaisin otsikkoihin >>

SKP:n muistio: Revon menettely vappuohjelmien suhteen ”melkoisen karkeaa”

Suljetun piirin keskusteluissa niin SKP:n kuin Skdl:n johtohenkilöiden piirissä todettiin avoimesti, että Revon menettely vappuohjelmiston suhteen oli melkoisen karkeaa. Sisäisen muistion mukaan

”Ainoakaan puolueen johtohenkilö ei olisi kuvitellut rakentavansa vappuohjelmia niin kuin ne oli rakennettu. On todettu, että porvaripiireistä lähtöisin olevat käännynnäiset ovat yleensä paavillisempia kuin paavi itse, mikä erityisesti pitää paikkansa Revon tapauksessa. Revon sanotaan polttaneen siltansa entisiin piireihinsä, ja hän pyrkii radion johtajana nyt ansaitsemaan kannuksensa, koska tulevaisuutta ei enää muilla tahoilla ole.”

SKP:n hallintoneuvostoedustajat Paavo Aitio ja Aulis Juvela eivät raportin mukaan olisi uskaltaneet esittää ”niin puhtaasti kommunistista työväenliikkeen suuntaa yksipuolisesti painottavaa ohjelmakokonaisuutta kuin mitä vappuna saatiin nähdä ja kuulla” .

Tämä SKP:n muistio panee Yleisradion virallisen historiikin näkemyksen Revon pakkolomapäätöksestä täysin erilaiseen valoon. Edes kommunistien johtohenkilöt ja hallintoneuvostoedustajat eivät hyväksyneet niin karkeaa ohjelmistoa, joka painotti yksipuolisesti kommunistista työväenliikettä. Kysymys ei siis ollut vain historiikin kertomasta poliittisesta kurituksesta, johon ”etsittiin syy” ohjelmatoiminnan säännöstöstä.

Veikko Puskalan raportin mukaan pakkolomapäätös oli kuitenkin SKP:n kannalta ”erittäin myönteinen, kuin taivaan lahja". Se antoi SKP:n väelle tilaisuuden luoda keskustelua ja aktivoitua työpaikoilla nimenomaan sosialidemokraatteihin päin. SKP:n kenttä oli vaikeuksissa sisäisten kiistojen takia ja ”Revon puolesta kehitettävä joukkoliike antoi puolueen jäsenille sopivasti tehtävää”. Lisäksi tapahtumaa hyödynnettiin työpaikoilla laajempienkin joukkoliikkeiden aikaansaamiseksi. SKP:n poliittisen toimikunnan kokouksessa 16.6.72 oli painotettu, että nyt piti painostaa kepua sillä, että tällaiset tapaukset vaikeuttivat kepua sekä ulko- että sisäpoliittisesti. Olisi hyvä, jos

”Myöskin presidentti Kekkonen saataisiin jossain julkisessa esiintymisessään kiinnittämään huomiota hallintoneuvoston työväenvastaisuuteen. Hän voisi mainita esimerkiksi, että jos yhtenä päivänä tulee työväenhenkistä ohjelmaa, niin heti löytyy vastustusta.”

SKP:n edustajat Ylen hallintoneuvostossa näkivät myös suhteiden Sdp:n vasempaan laitaan parantuneen tapauksen takia.

”Taistelu kommunistin puolesta lujitti SKP:n asemaa Ylessä”

”Erityisesti on kiinnitetty huomiota siihen, että kommunistit voivat tämän tapahtuman aiheuttaman tilanteen puitteissa lujittaa vaikutustaan radion ja tv:n toimittajien keskuudessa ja saada heidät tehokkaammin palvelemaan kommunistien tarkoitusperiä. Tähän sanotaan vaikuttavan erityisesti se, että sos.dem. puolue on monien tunnettujen edustajiensa kautta asettunut tukemaan Eino S. Repoa. Sdp on näin joutunut nousemaan taisteluun kommunistin puolesta”.

SKP:n ohjeiden mukaan työpaikoilla piti osoittaa, että taistelu Revon asemasta oli yhteistä kamppailua oikeistoa vastaan, ei vain kommunistien taistelua.

(Muistio: Radion johtajan Eino S. Revon virantoimituksesta pidättämisen aiheuttaneesta tilanteesta 20.6.1972, ELKA, Puskalan paperit 1972, rulla IV, sivut 2649-2651)


Tuomioja
Hyvin vasemmalla majaillut opportunisti, sotilaspassinsakin polttanut kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd) puhui 8.6.1972 eduskuntatalon edustalle kerääntyneelle, taistolaiskommunistien masinoimalle joukolle. Mielenosoituksen teema oli ”Yleisradio kansalle”. Iskulause oli tyypillinen kommunistien sanoilla manipulointi. Siinä unohdettiin harkitun harhauttavasti, että Yleisradiota johti kansan valitseman eduskunnan valitsema hallintoneuvosto. Tilaisuus liittyi Eino S. Revon pakkolomapäätökseen. Se oli suora jatke radion äärikommunistisille vappuohjelmille, jotka aiheuttivat radiojohtajan pakkoloman. Repo oli liukunut taistolaiskommunistien leiriin jo pääjohtajakautensa aikana. Marjatta Väänänen sanoi hänen olleen taistolaisten henkinen johtaja Yleisradiossa. Samoihin aikoihin presidentti Kekkosen kansliapäällikkö Antero Jyränki esitti perustuslakia, joka loisi ”neuvostojen Suomen”. Valtaa käyttäisi lakia säätävä kansalliskokous. Jyränki sai ideoistaan huolimatta hoidella professorin virkaansa eläkkeelle asti ja on ollut oikein valtioneuvoston asettamissa komiteoissakin jäsenenä. KUVA: Matti Koivumäki / Suomen valokuvataiteen museo

Takaisin otsikkoihin >>

Stalinisti Rauno Setälä: ”Repo Suomen merkittävin uusvasemmistolainen”

Repo oli siis ehdottomasti kommunistien oma mies, vaikka häntä nimiteltiinkin käännynnäiseksi. Hän yritti kaikkensa ollakseen kommunisteille mieliksi ja saadakseen SKP:n, nimenomaan taistolaisten täyden tuen. Sen hän myös sai julkisesti toiselta käännynnäiseltä ja porvariskodin kasvatilta, Rauno Setälältä. ”Uusstalinistiksi” tunnustautunut Skdl:n kulttuurisihteeri Setälä nosti reporadion pääjohtajan todelliseksi vallankumousjohtajaksi:

”Eino S. Repo on ilman muuta Suomen merkittävin uusvasemmistolainen. Hänen merkityksensä uusvasemmistolaisen ajattelun leviämisen ja kukoistuksen kannalta on aivan ratkaiseva."

Setälän mukaan Revon kausi Yleisradiossa oli eettisen sosialismin ja uusvasemmistolaisuuden menestyksen aikaa. Repo avasi kanavat ja toimintamahdollisuudet uusvasemmistolaiselle sivistyneistölle. Reporadio oli ”uusvasemmistolaisen sivistyneistön” radio. Kun ohjelmistoon tuli ”porvarillista järjestelmää” (Tällä sanayhdistelmällä stalinisti Setälä tarkoitti monipuoluejärjestelmään perustuvaa parlamentaarista, länsimaista demokratiaa, tekijän huomautus) kritisoivia ja ”uusvasemmistolaista maailmankatsomusta” välittäviä ohjelmia, se ärsytti. (Setälä, 105-106).

Takaisin otsikkoihin >>

Repo ajopuuna Neuvostoliiton ”henkisen miehityksen” käyttöön

Eino S. Repo katsoi, että hänen mahdollisuutensa jatkaa pääjohtajana vaikeutuivat sen vuoksi, että hän ei ollut halunnut tukeutua mihinkään poliittiseen ryhmään. Hän ei halunnut liittyä Keskustapuolueeseen, vaikka sitä pyydeltiin, eikä muihinkaan ryhmiin.

”Jäin poliittisesti yksin ja minua näyttivät selvästi tukevan vain kommunistit ja kansandemokraatit, joihin minulla ei ollut sellaista suhdetta, että olisin kokenut ne taustavoimikseni … Sain kommunistin maineen, vaikka en ole kommunisti. En ole myöskään kansandemokraatti, vaikka sen liikkeen pyrkimyksiä sympatisoinkin aika paljon ennen muuta ulkopoliittisen asennoitumisen vuoksi. Mutta tietenkin jouduin äärivasemmiston kanssa tekemisiin yhä enemmän, koska muut puolueet eivät enää oikein välittäneen minusta.” (Numminen, 287)

Revon pohdiskelu poliittisesta kannastaan oli hyvin häilyvää. Hän mainitsi ulkopoliittisen asennoitumisen päämotiivikseen olla äärivasemmalla, mikä osoittaa hänen olleen hyvin lähellä Kremlin ja Kekkosen linjaa. Revon liukuminen äärivasemmistoon tapahtui hänen kertomansa mukaan siksi, että muut poliittiset ryhmät eivät hänestä pitäneet. Selitys poliittisen vakaumuksen valinnalle on erikoinen. Olisihan hänellä ollut koko ajan valittavanaan mikä ryhmä hyvänsä tai pysyminen tiukan sitoutumattomana.

Häkellyttävää oli myös se, kuinka selvästi Repo oli joutunut äärivasemmistolaisten dominoiman PTS-elimen vangiksi, samoin se, että hän katsoi toimineensa kansan parhaaksi salliessaan taistolaisten valtausyrityksen Yleisradiossa. Marjatta Väänänen piti Repoa kiistattomasti ”taistolaisten henkisenä johtajana” yhtiössä. (Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007)

Pertti Hemanus katsoi, että Repo hoiti suhteensa puolueisiin erittäin huonosti. Sdp:hen hän ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä, keskustaa vieroksui ja Kokoomus oli tietysti pois suljettu. Hemanus kysyikin:

”Eikö kriittisissä ohjelmissa kuultu enemmän repiviä radikaaleja kuin vakaata työväestöä? Eikö ohjelmissa ollut loukattu myös uskonnollisia ja siveellisiä arvoja, jotka eivät suinkaan olleet porvarien yksioikeus, vaan joita myös rakentavat sosialidemokraatit halusivat vaalia? … Oli vain yksi suuri puolue, joka sisäisittä kiistoitta hyväksyi Revon ja reporadion: kansandemokraatit.” Kansandemokraatit olivat siis yhtä kuin SKP / Skdl, vaikka monet ns. kansandemokraatit sanoivat, etteivät ole kommunisteja.

Hemanus kertoi, että kiistojen yltyessä reporadion ympärillä Repo itse alkoi pitää itseään ”liberaalina vasemmistolaisena”. Tuollainen määre olisi ehkä mahdollistanut hänen uudelleen valintansa ns. kansanrintaman ehdokkaana. (Hemanus, 180)

Eino S. Repo”Tunnen yhä, että suoriuduin tehtävistäni kaikella kunnialla…Rakastan sitä, että niistä asioista keskustellaan julkisesti, joista olen kiinnostunut, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että se tapahtuu minun aloitteestani…En kiistä, etteikö minun voi jopa sanoa tavoittelevankin julkisuutta. Se kuuluu perusluonteeseeni ja sillä on juuret ankeissa lapsuuden kokemuksissa. Minulla on yhä tiettyä hyvityksen hakemisen tarvetta:” (Repo Juha Nummisen kirjassa Julkisuuden kipeys, WSOY 1981). Eino S. Repo pääsi presidentti Urho Kekkosen käskystä ja kaverina valtion radiomonopolin johtoon. Hän oli pääjohtaja 1965-1969. Saatuaan äärivasemmistolaisen ohjelmapolitiikkansa takia potkut hänet valittiin vielä kommunistien edustajana ääniradion johtajaksi. Hän oli siitäkin toimesta puolen vuoden kurinpidollisella pakkolomalla. Yleisradiosta hän poistui lopullisesti 1975. KUVA: Kansan Arkisto

Takaisin otsikkoihin >>

Repo: ”Ajoin niin voimakkaasti Suomen kansan parasta, ettei mikään muu instanssi kyennyt samaan”

”Taustaryhmäkseni muodostui piiri, jonka olin kerännyt ympärilleni. Siihen kuuluivat Yleisradion oma pitkän tähtäyksen suunnitteluelin sekä eri yliopistoissa työskentelevät yhteistyö- ja tutkimusryhmät … Katsoin silloin, että ajoin tämän lähes 100-henkisen taustaryhmäni avulla niin voimakkaasti Suomen kansan parasta, ettei mikään muu instanssi kyennyt samaan. Kun sitten huomasin, että Yleisradioon suhtauduttiin negatiivisesti koin, että koko kansan kehitykseen suhtauduttiin samoin.” (Juha Numminen, 287)

Eino S. Revon väärä kuva omasta ja Yleisradion asemasta näyttäytyy tässäkin selvästi. Hän oli asettanut itsensä nyt jo sekä eduskunnan että kaiken muun arvostelun yläpuolelle kansan jaloksi, viisaaksi edustajaksi. Aivan niin kuin korkea ystävänsä Urho Kekkonen. Olipa hänelle kertomansa mukaan jossain vaiheessa jopa erään suuren valtion taholta ehdotettu presidenttiehdokkuuttakin. (Helsingin Sanomat 20.5.73, Suomi, toim., 2003, 325) Siinä tarvittiin jo pitkälle vietyä ulkopoliittista luotettavuutta! Kyseisestä haastattelusta presidentti Kekkonen otti nokkiinsa.

Repo kertoi näkemyksiään reporadiosta myös tv-haastattelussa vuonna 1998, liki 30 vuotta Yleisradiosta lähtönsä jälkeen (TV 1:n ohjelmasarja ”Missä olet?”, toimittaja Mauno Saari, 1996.). Hän puolusti vieläkin tiukasti 1960-luvun lopun ohjelmapoliittisia linjauksia. Hän ei käsityksensä mukaan Yleisradion johtajana ollut vallankumouksen lietsoja vaan sen torjuja. Revon mielestä Yleisradio oli purkaustie radikalismille, mikä piti vallankumouksen suunnittelijat kurissa.

Repo halusi, että Yleisradio osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun ja jopa ohjasi sitä. Yleisradio ei saanut olla vain asioita ja tapahtumia passiivisesti heijastava peili, vaan ohjelmien tuli antaa virikkeitä kansalaisille. Hän perusti linjansa hänen kaudellaan luotuun nk. informatiiviseen ohjelmapolitiikkaan. Tämä Ylen PTS-ryhmän kehittämä informatiivisuus tähtäsi ns. älylliseen aktivointiin ja ”vallitsevan aatteellisen hegemonian” kumoamiseen.

Takaisin otsikkoihin >>

Marxilaiset professorit Nordenstreng ja Hemanus ja "porvarillisen liberalismin" savuverho

Reporadion PTS-elimen ydinryhmä Eino S. Repo, Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemanus tilittivät 1960-luvun radiopolitiikkaa hyvin vaaleanpunaisten lasien läpi vielä vuonna 1989. He olivat kuitenkin reporadion taistolaisen haltuunoton ohjelmapoliittisia ideologeja. He olivat leniniläisesti ilmaistuna ns. valistuneitten miesten eliittiä, joka palveli korkeampia päämääriä. Heidän lisäkseen vaikuttivat myös Yrjö Ahmavaara ja Nils-Börje Stormbom. On mahdotonta kuvitella, että tuolla joukolla ei olisi ollut tietoa SKP:n / NKP:n / KGB:n ja taistolaisten suunnitelmista Suomen suhteen.

”Ilmoittaudun itäisen suurvallan myötäilijäksi, minusta ei ole kuitenkaan takinkääntäjäksi”

Pian totalitaarisen itänaapurimme romahduksen jälkeen Nordenstreng kirjoitti:

”Ilmoittaudun yhä entisen uusvasemmiston, itäisen suurvallan ja presidentti Kekkosen myötäilijäksi. En yhdy siihen muodinmukaiseen virteen, että Suomessa elettiin 1960-luvun jälkeen vaaran vuosia. Olen niitä, joiden mielestä suomettuneen ulkopolitiikkamme lähtökohdissa ja peruslinjassa ei ole häpeämistä, vaan joille se oli menestystarina … Minusta ei kuitenkaan ole takinkääntäjäksi, enkä tunne tarvetta julkiripitykseen … Yritys vapautua leimakirveen jäljistä olisikin minun tapauksessani työlästä; sen verran rankasti olen tullut suomettajana mainituksi.”

”Neuvostokanttia kartutettiin kuin pörssisijoitusta”

Nordenstrengin mielestä Suomen media ei ollut rähmällään, ei harrastanut liiemmin itsesensuuria eikä ollut suomettunut, mutta eliitti oli suomettunut. Samaan hengenvetoon hän kertoo, että

”Oma toimintani … oli täysin normaalia sen ajan pelikentillä; kukin kartutti neuvostokanttiaan ja käytti sitä poliittisena pääomana parhaansa mukaan, kuin pörssiosakkeita konsanaan. Niissä oloissa olisi ollut tyhmää jättää hyödyntämättä tämä poliittinen pääoma..”

”Taistolaisuus luonnollista, mitä suurimmassa määrin älyllinen liike”

”Oli loogista, että 1960-luvun henkinen vapautuminen johti meillä taistolaisuuteen ja sen rinnalla vaikuttaneeseen niin sanottuun yleisdemokraattisuuteen … Eikä se ollut vain poliittinen projekti, vaan mitä suurimmassa määrin älyllinen liike … Näen siis suomettumisen takana vapautumisen ja arvopluralismin eli porvarillisen liberalismin tunnusmerkit.”

Tässä marxilainen professori levittää tuttua savuverhoa kommunistista Neuvostoliittoa tukeneen taistolaisuuden ihannoinnin ylle. Hän puhui ”älyllisestä liikkeestä”, loogisuudesta, ”vapautumisesta” ja ”yleisdemokraattisuudesta” ja kaiken kukkuraksi taas ”porvarillisesta liberalismista, josta osoituksena on suomettumisen ”arvopluralismi!”.

(Bäckman, toim., 219-224)

Takaisin otsikkoihin >>

Valtiotieteen tohtori Martti Häikiö: ”Myötäjuoksijoiden kirkkain tähti Kaarle Nordenstreng”

Valtiotieteen tohtori Martti Häikiö pohti professori Kaarle Nordenstrengin toimintaa aikana. Suomea ei koskaan miehitetty, joten Neuvostoliiton kanssa veljeileviä ei voitu nimittää kollaboraattoreiksi. Sen sijaan tätä nimitystä käytettiin monissa vihollisen miehittämissä Euroopan maissa. Rauhan aikana vihollisen hyväksi toimiva voi vakoilla poliittisesti ja sotilaallisesti ja olla myös maanpetturi.

Häikiö analysoi meillä esiintynyttä Neuvostoliiton hyväksi toimimista. Se ei ollut suoranaista vakoilua, ei selvää maanpetturuutta, eikä kommunistien toimintaa Suomen yhteiskuntajärjestelmän kumoamiseksi. Yksi termi on englanninkielinen ”fellow traveler”, matkakumppani. Kärkevämpi sana on kuitenkin myötäjuoksija, joka kuvaa hyvin näitä Yya-ajan yhteistoimintahenkilöitä.

Suomeen tämä myötäjuoksijoiden ilmiö tuli toden teolla 1970-luvulla. Viestintä eli tuon ajan termillä joukkotiedotus oli keskeinen alue entisen vihollisen Neuvostoliiton ja sen kommunistisen ideologian ajamisessa. 1960-luvun lopun uusvasemmistolaisen vyörytyksen mainingeissa nousi stalinismi ja alkoi suomettumisen, pysähtyneisyyden ja brezneviläisyyden aika. Häikiö antaa sekä aikaisena että tutkijana tylyn lausunnon tuon kansallisesti pimeän kauden kärkihahmosta:

”Kaarle Nordenstreng nousee näiden ilmiöiden kirkkaimmaksi tähdeksi.”

Häikiö katsoo, että suomalaisten toiminta suomettumisen kaudella oli mitä puhtainta myötäjuoksua. Hänen mielestään Haataja, Pietilä ja Pietiläinen ovat tehneet suuren palveluksen kirjoittamalla siitä, miten mielipidettä ja totuutta vääristeltiin todella suuressa mittakaavassa (ks. teos Haataja ym. Demokraattinen journalisti, WSOY 1996).

Nämä myötäjuoksijat loivat ns. itsenäisen profiilin ja olivat siten käyttökelpoisia. Keskeistä oli tietyn etäisyyden pitäminen Neuvostoliittoon ja irtisanoutuminen kommunismista. Loppujen lopuksi nämä henkilöt kuitenkin tukivat kaikessa oleellisessa Neuvostoliiton linjaa ja kannanottoja

Häikiön mielestä Nordenstrengin kyseenalaisin tehtävä oli sosialististen maiden lehtimiesjärjestön IOJ:n presidenttinä toimiminen vuodesta 1976 Neuvostoliiton romahtamiseen saakka 1990. IOJ ei mm. puuttunut sosialistissa maissa tehtyihin toimittajien pidätyksiin eikä sananvapauden törkeään rajoittamiseen. KGB oli hyvin tiiviissä yhteistyössä järjestön kanssa.

”Suomi tarjosi hyödyllisen myötäjuoksijan järjestön keulakuvaksi. Nordenstreng valittiin nimenomaan neuvostoliittolaisten löytönä, kun ensin kaavailtu Eino S. Repo oli menettänyt asemansa Yleisradion johdossa.”

Presidentti Urho Kekkonen tuki myös Nordenstrengin valintaa, eikä suomalaisia journalistijärjestöjä edes informoitu. Koko prosessia Neuvostoliitto painosti ”brutaalisti”.

Häikiö katsoo, että Nordenstreng oli jopa merkittävämpi kuin aikaisemmat Neuvostoliiton peitejärjestöjen suomalaiset johtajat, joita olivat Naisten kansainvälisen ”demokraattisen” liiton puheenjohtajat Hertta Kuusinen ja Mirjam Vire-Tuominen. Nordenstreng ei ollut näiden tavoin edellä kuvatun strategian mukaan julkikommunisti, vaan ”riippumaton” yliopistomies .

Häikiö sanoo osuvasti ja oikein, että edellä mainittu teos Demokraattinen journalisti on erinomainen kuvaus siitä, miten ”älyllisen erittelyn perusammatissa, journalismissa, sokeudutaan totalitaariselle järjestelmälle”. Teoksessa on piirretty kansainvälisesti ”merkittävästä myötäjuoksija Nordenstrengistä ja suomalaisen journalistikunnan rappion vuosista näköismuotokuva, jonka tulisi kuulua jokaisen journalistikurssin ja toimittajan peruslukemistoon”. (Häikiö, 58-63)

Jouni MykkänenKokoomuksen tiedotuspäällikkönä Jouni Mykkänen kamppaili yhdessä Erkki Tuulen kanssa reporadiota vastaan. Hän oli Yleisradion ohjelmaneuvoston jäsen ja radiovaaleissa 1970 hän pääsi eduskuntaan. kansanedustajana hänestä tuli Ylen hallintoneuvoston jäsen. Hän oli uupumaton vasemmistoradikaalin radiovyörytyksen vastustaja. Kuva: Porvarillisen Työn Arkisto.

Takaisin otsikkoihin >>

AIKALAISET: REPO JA REPORADIO OLIVAT DEMOKRATIAA HALVEKSUEN KOMMUNISTISEN VALLANKUMOUKSEN ASIALLA

Marjatta Väänänen: ”Revon Yleisradio oli äärivasemmistolaisten harkittua toimintaa maamme yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi sosialistiseksi”

Ministeri Marjatta Väänäsen mukaan reporadion aika ja 1970-luvun alku olivat äärettömän työntäyteisiä, vaikeita ja hankalia aikoja. Hallitukset vaihtuivat tuolloin tiuhaan tahtiin. Samaan aikaan Suomessa oli meneillään suuri yhteiskunnallinen murros, yhteiskunta kiehui ja kuohui. Maalta ja maasta muutto oli laajaa, ja voimakas teollistuminen jatkui. Yleisradiolla oli valtava vaikutus ja se oli keskeinen liikkeelle paneva voima.

”Voidaan perustellusti sanoa, että Revon Yleisradio, reporadio, oli mahtavan yhteiskunnallisen turbulenssin matkaan saattaja. Se oli äärivasemmiston harkittua toimintaa maamme yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi sosialistiseksi. Ja meidän kommunistiemme tukena oli, kuten hyvin tiedetään NKP Moskovassa. Se oli kovaa aikaa. Äärivasemmiston, ns. taistolaisten suunnitelmissa oli vallata kaikki laitokset, joissa oli paljon ihmisiä ja joilla oli vaikutusta yhteiskuntaan. Näitä olivat tietysti Yleisradio ja muut tiedotusvälineet, mutta myös kulttuuri ja yliopistot."

Väänäsen mielestä viime kädessä kyse oli siitä, että sallimalla äärivasemmistolaisen yksipuolisen ohjelmatoiminnan Repo kyseenalaisti suomalaisen demokraattisen yhteiskunnan arvojärjestelmän ja meni avoimesti taistolaisille linjoille. Yksi suunnitelmallinen osoitus tästä oli Väänäsen mukaan työntekijöiden rekrytoinnin ja ohjelmien lisäksi niin kutsuttu PTS-elin, jota Repo johti. Se oli SKP / Skdl:n ohjauksessa.

Väänäsen mielestä hallintoneuvostossa olo oli suomalaisen kansanvallan puolustamista. Vastustajat olivat kiihkomielisiä ja heiltä puuttuivat käytöstavat. Yhteiskunnan levottomuus ja äärivasemmiston häikäilemätön toiminta heijastui myös Väänäsen kotioloihin. Esimerkkinä hän mainitsee päivän, jolloin Repo pantiin puolen vuoden pakkolomalle Väänäsen esityksestä. Illalla Väänäsen kotiin soitettiin, mutta hän ei ollut kotona. Soittaja pyysi puhelimeen vastannutta äitiä kertomaan Väänäselle, että tytär pääsee pian hengestään.

”Äärivasemmistolaiset olivat yhteiskunnassa huikeassa asemassa, varsinkin kun presidentti Kekkonen oli heitä kohtaan suvaitsevainen ja Neuvostoliiton painostus oli taustalla.”

Repoa Väänänen piti taistolaisten henkisenä johtajana ja aatteeltaan kommunistina.

(Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007)

Johannes Virolainen ja Pekka Silvola: Repo halveksi demokratiaa ja hallintoneuvostoa

Revon ego paisui liian suureksi päämiehen suojeluksessa ja hän käyttäytyi uhmakkaasti ja ylimielisesti. Pääjohtajaa läheltä seurannut ohjelmajohtaja Pekka Silvola on kertonut Revon nimitelleen hallintoneuvoston jäseniä ”tinasotilaiksi” tai ”tinalotiksi”. Silvolan mielestä Repo halveksi demokratiaa ja parlamentaarisesti valittua hallintoneuvostoa. (Marjatta Väänäsen haastattelu 2.3.2007; Isohookana-Asunmaa, 215; Pekka Silvola puhelimessa tekijälle 24.4.2007)

Täyttäessään 50 vuotta Repo antoi syntymäpäivähaastattelun Helsingin Sanomille. Siinä hän jälleen kerran halveksui parlamentarismia ja arvosteli hallintoneuvostoa. Repo sanoi haluavansa erottaa lähes kaikki neuvoston jäsenet ”kyvyttöminä”, koska häntä on suututtanut hallintoneuvoston asiantuntemattomuus. (Helsingin Sanomat 6.9.1969)

Valtioneuvos Johannes Virolainen muisti saman haastattelun ja paheksui sitä, että Repo vähätteli parlamentaarisesti valittua hallintoneuvostoa:

”Eräässä haastattelussa Repo sanoi, että koko radion johto on viassa, kun hallintoneuvostossa määräävät poliitikot. – Hän katsoi, että 15 hallintoneuvoston jäsentä pitäisi heti erottaa. Olen iloinen, että erosin ajoissa, ettei Eino Revon tarvinnut erottaa minua, joka vedin hänet suuren vaivan jälkeen Yleisradion pääjohtajaksi. " (Virolainen 1969, 63) Myös Niilo Ihamäki korosti, että Repo ”epäonnekseen suhtautui hallintoneuvostoon vähätellen” (Niilo Ihamäen kirje tekijälle 8.4.2007).

Arvo Korsimo oli jo ennen pääjohtajan vaalia kuvannut Repoa ”ylimieliseksi poeetiksi”. Repo itse kertoi kuvaavan tarinan ensiesiintymisestään televisiossa pääjohtajana. Pääjohtaja oli kuulemma istuma-asentonsa takia näyttänyt kuvaruudussa ylimieliseltä. (Yleisradion historia 2, 153; Repo, 210-211) Taisi kuitenkin olla aikalaistodistusten mukaan enemmän totta se, että hänen ylimielisyytensä ja vallantäyteisyytensä näkyi lahjomattoman kameran edessä.

Pekka Lounela: Repo oli lavea luonne, peluri ja onnensoturi

Revon jo ennen Yleisradiota tuntenut ja sittemmin hänen alaisensa, teatteripäällikkö Pekka Lounela kuvaili häntä kondottieeriksi, onnensoturiksi. Hän oli kova ja hellämielinen, pinnalta katsoen aika suruton poika, peluri, joka oli poliitikkojenkin silmissä arvoituksellinen henkilö. Lounelan mukaan radikalismi tarvitsi ”vapahtajaa ja messiasta ja laveana luonteena” Repo oli sellainen. Moninkertaisena isänä hän sopi isähahmoksi ja oli lisäksi Kekkosen parhaita kavereita.

Lounela vahvisti sen, että Repo oli hyvin mustavalkoinen suhtautumisessaan asioihin ja ihmisiin:

”Revon henkilökohtaiset pitämykset ja vastenmielisyydet olivat voimakkaita eikä hän salannut niitä. Revon muisti piteni ja hänen ennakkoluulonsa syvenivät sitä mukaa kuin hänen hallitsijanmaineensa kasvoi.”

Lounelan mielestä Repoa suojasi parhaiten häneltä itseltään se, että hänestä tehtiin ”legenda”. Radikaali nuoriso hoiti tuon työn ja nosti hänet jalustalle. Vanhoista kavereista vain PTS-päällikkö Nils-Börje Stormbom kuului Revon lähipiiriin. Ohjelmapolitiikka alkoi muuttua, mutta

”Sitä mukaa kuin Yleisradiosta tuli radikalismin ja uusvasemmistolaisen taistelun tärkein kenttä Repo sotkeutui yhä pahemmin vastustajiensa ja kannattajiensa verkkoihin.”

Lounelakin oli sitä mieltä, että Repo ei kyennyt pitämään lankoja käsissään, vaikka teki Yleisradiosta päivän puheenaiheen. Omasta radioteatterin päällikkyydestään taistolaisten valtaamassa reporadiossa Lounela antaa värikkään ja oikeaan osuneen kuvauksen. Hänen mukaansa radikaali nuoriso, erityisesti opiskelijat, löysivät valmiin kielen, asenteen ja tavoitteet kommunismista. Tarvittiin vain

”Pikakurssina päähän päntätty marxismi-leninismi ja DDR-sosialismi. Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat, kysyi tämä laulava ja näyttelevä, tahdissa marssiva ja kovin sanoin isänmaan todellisuutta ivaava rintama, joukko.”

Eero Saarenheimo: hyvä toimittajatapa ja tasapuolisuus unohdettiin

Eero Saarenheimo oli pitkän linjan radiomies. Hänestä tuli Revon kauden alussa radion uuden rinnakkaisohjelman ohjelmapäällikkö ja ohjelmajohtajan varamies:

”Olin niin sanotun vanhan radion mies. Tapana oli pitää kieli keskellä suuta, eikä ohjelmissa lasketeltu sukupuolielimien nimityksiä tai kiroiltu. Poliittisten kantojen esittäminen ei myöskään kuulunut toimittajille. Niille oli omat poliittiset ohjelmansa, kuten suosittu Pienoisparlamentti tai puolueiden omat puheenvuorot”.

Saarenheimon mielestä Repo kuitenkin jo heti kautensa alussa rekrytoi uusi nuoria toimittajia, joiden hän antoi muuttaa toimituspolitiikkaa. Monet uudet ohjelmantekijät olivat ensin jonkinlaisia liberaaleja porvareita, mutta liukuivat nopeasti vasemmalle. Hyvä esimerkki heistä oli Mirjam Polkunen, joka siirtyi Yleisradioon Kokoomuksen pää-äänenkannattajasta Uudesta Suomesta. Myös mm. Juha Virkkunen kuului näihin käännynnäisiin, joita oli paljon.

Ohjelmissa sai reporadion linjan mukaan esittää poliittisia mielipiteitä niin toimittajien kuin haastateltavienkin suulla. Samaan aikaan Repo alkoi seurustella nuorten radikaalien kanssa. Pian toimittajat saivat ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan nimissä tehdä melkein mitä vain:

”Sitä minä ns. vanhan, tasapuolisen ja asiallisen radion kasvatti en voinut hyväksyä. Minusta silloin mentiin liiallisuuksiin, hyvä toimittajatapa ja tasapuolisuus unohdettiin. Tilanne karkasi Revon käsistä, paljolti hänen omasta poliittisesta tahdostaan, niin uskon. Ohjelmapäällikkönä näin, että Revon johtamiskäytäntö ei vastannut ammattimaisia kriteerejä”. (Eero Saarenheimon haastattelu 31.10.2007).

Jouni Mykkänen: ”Repo oli stalinisti, ruhtinas, joka nojasi Kekkoseen”

Yleisradiossa toimittajana, johtajana ja hallinto- ja ohjelmaneuvoston jäsenenä pitkään vaikuttanut Jouni Mykkänen vahvistaa Revon luonnekuvasta itsevarmuuden ja ylimielisyyden. Mykkänen kuvailee Repoa ”ruhtinaaksi”, joka nojasi presidentti Kekkoseen. Myös Mykkäsen mukaan Repo suhtautui hallintoneuvostoon väheksyvästi. Jouduttuaan pääjohtajan paikalta ääniradion johtajaksi. Repo suhtautui esimieheensä Erkki Raatikaiseen väheksyvästi ja huonoa käytöstä osoittaen. Mykkänen kertoi, kuinka Repo piti itseään ”maisterina” ja nimitteli seuraajaansa ”ylioppilas” Raatikaiseksi.

Mykkänen tunsi ”Einon” hyvin. Miehet tapasivat ensimmäisen kerran, kun PTS-toimintaan etsittiin 1967 ohjelmatarkkailijoita. Repo halusi kokoomuslaisen Mykkäsen, jotta muuten vasemmistolaisten käsissä ollut PTS-ryhmä olisi näyttänyt poliittisesti uskottavammalta. Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Juha Rihtniemi kuitenkin varoitteli puolueensa nuorta tiedotuspäällikköä menemästä ”hukkuvaan laivaan”. Oikeistojohtaja näki jo silloin, että Repo tulisi ajamaan karille radikaalin ohjelmapolitiikkansa kanssa. Mykkänen ei ottanut tarjousta vastaan.

Jouni Mykkäsen mukaan Repo oli heikko johtaja ja hallintomies, joka ei pystynyt pitämään yhtiötä, varsinkaan sen ohjelmatoimintaa käsissään. Hän ei omien vasemmistosympatioidensa takia halunnutkaan nähdä, mihin vasemmistoradikaali ohjelmapolitiikka johtaisi. Mykkäsen mukaan Revon puoliso ja lapset olivat hyvin vasemmistolaisia. Tytär mm. opiskeli Neuvostoliitossa miehensä kanssa. Mykkänen mielestä Repo oli selkeästi SKP:n vähemmistön eli taistolaisten ehdokas vuoden 1974 pääjohtajan vaalissa eikä pelkästään siitäkään syystä voinut menestyä. Erkki Raatikainen valittiin uudelleen toiselle kaudelle.

Mykkäsen katsoo, että Repo oli vuonna 1964 Kekkosen vaatimuksesta kaikkein puolueiden ehdokas. Vuonna 1969 hän oli enää SKP / Skdl:n ehdokas. Revon suostumuksella äärivasemmiston pyrkimys käyttää Yleisradiota sosialistisen vallankumouksen propagandavälineenä näkyi voimakkaasti 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Aluksi oltiin ns. uusvasemmistolaisten tai ”yleisdemokraattisten” tunnusten alla, mutta vuosikymmenen vaihteessa siirtyi ote SKP:n vähemmistölle eli taistolaisille. Repo salli tämän tapahtuvan, koska hän oli jo selkeästi siirtynyt taistolaisten tukijaksi. (Jouni Mykkäsen haastattelu 22.10.2007)

Takaisin otsikkoihin >>

LOPPULUKU
KOMMUNISTIEN ”HENKINEN MIEHITYSYRITYS”, JONKA KANSA TORJUI

Yleisradio oli Tesvision kaatamisen jälkeen juuri päässyt monopoliasemaan, kun presidentti Urho Kekkonen käskytti valitsemaan Eino S. Revon pääjohtajaksi. Vuoden 1966 eduskuntavaalit toivat Suomen eduskuntaan vasemmistoenemmistön. Vaalit osoittivat, että radikalismi ja uusvasemmistolaisuus olivat tehonneet ja että reporadion nuori uutis- ja ajankohtaistoiminta ”edistyksellisine” painotuksineen olivat tuottaneet tulosta. ”Kansakunnan esityslistan” laatijat olivat omalta osaltaan vaikuttaneet äänestyskäyttäytymiseen. Nouseva SKP:n vähemmistösiipi ja sen taustalla hääränneet NKP ja KGB huomasivat tilaisuutensa tulleen. Tärkein tiedotusväline Suomen ideologiseksi, henkiseksi miehittämiseksi oli saatava haltuun uuden pääjohtajan avulla.

Jo ennen reporadion kautta Neuvostoliiton ja SKP:n tavoitteena oli tehdä Suomessa eräänlainen ideologinen, henkinen miehitys, joka johtaisi mahdollisimman rauhanomaisesti sosialismiin. Eduskunnan muututtua vasemmistoenemmistöiseksi Suomessa toteutui NKP:n tavoittelema ns. kansanrintamastrategia, kun vasemmisto ja talonpojat menivät yhteiseen hallitukseen. Kommunistit olivat mukana nimenomaan presidentti Kekkosen ja Moskovan vaatimuksesta. Vaalien seurauksena myös Yleisradion hallintoneuvosto ja ohjelmaneuvostot siirtyivät, tosin viiveellä, keväällä 1967 vasemmiston ohjaukseen.

Kommunistit soluttivat vallankumouskaaderinsa Yleisradioon ja lehdistöön

Tiedotusvälineiden haltuunotto oli keskeisessä asemassa kommunistien ideologisessa taistelussa ”porvarillisen hegemonian” kumoamiseksi. Maamme tärkeimmät viestimet piti saada sosialismiin pyrkivien vallankumouksellisten kaaderien kontrolliin. Se onnistuikin osittain, sillä Yleisradion lisäksi taistolaiskommunisteilla oli hengenheimolaisia mm. Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Ilta-Sanomien ja Mainos-TV:n toimituksissa. Näistä kaadereista tai soluista, kuten silloin sanottiin, tämän kirjoittajalla oli havaintoja omalta työuraltaan median palveluksessa. Vahvistusta arveluihin antoivat SKP:n asiakirjat.

Suojelupoliisin tiedot osoittavat selvästi, että 1960-1970-luvun taitteessa SKP:n strategiaan kuului Yleisradion käyttö sosialismin propagointiin. SKP:n ohjeiden mukaan pääjohtaja Eino S. Repoa ja luotettavia kommunistitoimittajia tuli käyttää poliittisesti hyväksi. Tärkeänä pidettiin myös sitä, että Neuvostoliiton tiedotusvälineet olisivat suomalaisten toverien kanssa yhteisessä rintamassa niin sanotussa työläisten ratkaisevassa taistelussa. Käyttämäni lähteet, erityisesti ns. Puskalan toimiston paperit osoittavat kiistatta SKP:n ja NKP:n tavoitteet Suomen viemisestä sosialismiin. Reporadio liittyi kiinteästi O.W. Kuusisen johdolla suunniteltuun NKP:n Suomi-projektiin, jota erityisesti suurlähettiläs Aleksei Beljakov yritti ajaa läpi Mihail Suslovin ja kumppaneiden tuella.

Pian Revon kauden alussa Yleisradioon juurtunut ns. uusvasemmistolaisuus yksipuolisine provosoivine ohjelmineen muuttuikin vähitellen Neuvostoliiton ja KGB:n ohjastamaksi haudanvakavaksi taistolaisuudeksi. Se oli selvää pyrkimystä muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmä. Viime vuosina tuota toimintaa on yritetty romantisoida nuoruuden hulluudeksi tai nostalgiseksi nuorison ”punalaululiikkeeksi”. Sitä se ei kommunismiin vihkiytyneille ollut, vaan kritiikitöntä itäisen naapurimme poliittisten etujen ajamista ja todellista Moskovasta ohjattua luokkataistelua ”luokkavihollisia”, erityisesti Kokoomusta vastaan.

"Porvarillisen liberalismin" savuverho "yleisdemokraattisten voimien" vallankumoukselle

Vasemmiston ja niin sanottujen liberaalien porvarien keskuudessa reporadio oli Yleisradion vapautumisen ja uudistumisen kausi, ikään kuin seuraavien sosialidemokraattisten pääjohtajien aikana ei olisi tapahtunut mitään niin ”edistyksellistä”. Reporadiolaisten kaikkivoipaan kumoushuumaan kuului olennaisena osana ehdoton usko radiomonopolin oikeutukseen sananvapauden turvaajana.

Reporadiosta on puhuttu tarkoituksellisesti harhauttavasti. Esimerkiksi marxilaiset tiedotusoppineet Nordenstreng ja Hemanus ovat mieluusti käyttäneet reporadion ohjelmalinjasta määrettä ”porvarillinen liberalismi”. Radikalismin takaa paljastui kuitenkin yhä äärivasemmistolaisempia ja anarkistisempia pyrkimyksiä, alettiin puhua ”uusvasemmistolaisuudesta”. Varsin pian liikkeen valtavirta alkoi muuttua ns. yleisdemokraattiseksi ja vihdoin äärivasemmistolaiseksi stalinismiksi, taistolaisuudeksi. Vasemmistovyöryn tavoite oli lopulta sama: sosialistinen Suomi läheisessä yhteydessä Neuvostoliittoon. Laajan radikaalin vasemmiston syntyminen oli osa NKP:n ja KGB:n strategiaa, johon valvontakomission johtajan Zdanovin esittämä Skdl:n perustaminen olennaisesti liittyi.

Marxilaiset viestintäideologit Nordenstreng ja Hemanus päivittelivät sitä, että he sinisilmäisesti uskoivat ”liberalismin harhaan”, koska heidän tavoitteenaan oli vain ollut ”valistuksen projekti”. Tässä herrat professorit yrittivät kyllä heittää Yleisradion poliittisen haltuunottoyrityksen unihiekkaa valppaiden porvarien silmiin. Tuo valistusprojekti, joka markkinoitiin nimellä ”informatiivinen ohjelmapolitiikka” palveli hyvin NKP:n ja KGB:n haaveilemaa ideologisen miehityksen suunnitelmaa. Yleisradion tarkoitus oli muuttaa kansalaisten ”maailmankuva” ja tarjota oikea käsitejärjestelmä ”sanoman läpimenon” varmistamiseksi, kuten Nordenstreng jo 1967 hahmotteli.

Sanojen ja käsitteiden manipulaatiossa demokratia ja edistyskin saivat uudet merkitykset

Kun äärivasemmisto ja sen ohjauksessa oleva Yleisradion ns. PTS-elin puhui ”demokraattisesta” ja ”edistyksellisestä” radiotoiminnasta tai kulttuurista yleensä, niillä tarkoitettiin valtion täydellistä kontrollia. Suomen Kansan ”Demokraattinen” Liitto Skdl oli tyypillinen esimerkki demokratia-sanan kääntämisestä päälaelleen, tarkoittamaan siis ryhmää, joka kannatti sosialistista järjestelmää Neuvostoliiton tyylin. Kommunisteille viestinnän demokratiaa oli se, että tiedotusvälineet olivat lopulta kokonaan proletariaatin diktatuurin käsissä.

Marxismi-leninismin nimeen vannovat viestintägurut olisivat edes myöhemmin voineet myöntää virheensä, sen, että heidän oppinsa oli kaikkea muuta kuin moniarvoista tiedettä. Se oli tieteen politisointia ja uhraamista sosialistisen vallankumouksen alttarille. Heidän ajamillaan tavoitteilla ei ollut mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja sananvapauskäsityksen kanssa. Heidän oppi-isänsä olivat Moskovassa ja Itä-Berliinissä, joissa kummassakaan ei kommunistivallan aikana kunnioitettu sananvapautta, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. He halusivat kasvattaa suomalaisista toimittajista Leninin sotureita, jotka olisivat ohjanneet maamme kommunismiin. Taistolaiskommunistien, Revon ja heidän akateemisten viestintäystäviensä yhteistyö oli vaarallinen ja hyvin epäisänmaallinen projekti. Kaadereita koulutettiin erityisesti Tampereen yliopistossa, jossa opiskeli tiedotusoppia kymmeniä kommunistien Sirola-opiston ja Moskovan kouluja käyneitä opiskelijoita.

Yleisradion "uudistajat" halusivat horjuttaa "porvarillista hegemoniaa" lakien vastaisilla ohjelmilla

Reporadiota käsittelevässä luvussa Yleisradion historiikissa puhutaan ”uudistajien yhteentörmäyksestä perinteisen eliitin kanssa” ja nostetaan kekkoslaiseen tyyliin jalustalle ”todellinen valtiomies” Urho Kekkonen, joka antoi vasemmistoradikaaleille tukensa. Monilta osin toimiluvan vastainen ohjelmatoiminta kuvattiin siis uudistamiseksi eikä haluta nähdä lukuisia ammattitaidottomasti tehtyjä, yksilöiden ja yhteisöjen oikeuksia loukkaavia ohjelmia. Sen sijaan on jopa selitetty, että reporadion kriisivuosien ohjelmatoiminnassa käytiin ”taistelua todellisuuden määritysoikeudesta”, mikä vastakkainasettelun kautta ”tasoitti tietä konsensukselle”.

Hyvän journalistisen tavan ja tasapuolisen ohjelmatoiminnan näkökulmasta tarkasteltuna useimmissa kohuohjelmissa ”uudistajien” yksiomaisena tarkoituksena oli horjuttaa ”porvarillista hegemoniaa” ja tasoittaa tietä - ei todellakaan konsensukselle - vaan sosialismiin siirtymiselle. Marxismi-leninismin nimiin vannova journalismi ei voinut olla länsimaisen sananvapauskäsityksen mukaan moniarvoista. Siitä oli konsensus kaukana.

Valtion radion virallinen historiikki esittää myös totuutena, että ”reporadion tavoitteena ei ollut radikalismin airueena toimiminen sinänsä, mutta ´porvarillisen hegemonian´ kohdatessaan siitä ohjelmistonsa joidenkin osien kautta tuli juuri sitä”. Samaisen historiikin mukaan ”60-lukulaisella, reporadion teoreettisesta perustasta nousevalla kielellä ilmaistuna Yleisradio oli osa ´porvarillista hegemoniaa´. Se ei heijastanut maailmaa ´moniarvoisesti´. Tämä oli vielä 1960-luvun alkupuolella vasemmistolainen tai liberaali iskusana, mutta alkoi radikaalikauden mittaan vastata myös oikeistolaisten tarpeisiin”.

Tässä kaikuu reporadion aikaa haikaileva ja romantisoiva taustasointu, jostain syystä. On väärin sanoa, että ”porvarillinen hegemonia” olisi käsitteenä jokin ”reporadion teoreettisesta perustasta nouseva kielellinen ilmaisu”. Kyseessä on vain ja ainoastaan äärivasemmiston ideologiaan kuuluva poliittinen käsite, sillä koko hegemonia-asetelma viittaa yhteiskuntaluokkiin ja niiden väliseen konfliktiin. Virheellinen on myös tulkinta, jonka mukaan oikeistossa olisi hyväksytty tuo reporadion ”teoreettinen perusta radikaalikauden mittaan”. Näin ei yksinkertaisesti käynyt, vaan oikeiston päävoima Kokoomus tuomitsi johdonmukaisesti ns. informatiivisen ohjelmapolitiikan ja sen synnyttämät vasemmistoradikaalit ohjelmat. Yleisradiota seurattiin heti Revon kauden alusta Kokoomuksen puolue-elimissä ja jo syksyllä 1967 vaadittiin Revon eroa.

Sen sijaan reporadion ajalta ei löydy Sdp:n, SKP / Skdl:n ja Keskustapuolueen kannanottoja moniarvoisesta sähköisestä viestinnästä. Tämä ns. kansanrintama puhui vain Yleisradion merkityksestä ja oli valtion monopolin kannalla. Vasta reporadion kriisin kärjistyttyä Keskustapuolueen oikea laita, ns. V-linja ja keskustan kenttäväki alkoivat reagoida Yleisradion ohjelmatoimintaan, mutta Repoa, ei monopolia vastaan. Keskustan pelkona oli myös vaalitappio, joka sitten tulikin.

Repo liukui äärivasemmalle ja salli propagandan

Repo tuli Yleisradion johtoon Urho Kekkosen ystävänä ja tahdosta. Hän ei kuulunut Maalaisliitto-Keskustapuolueeseen, vaikka mies istutettiin muodollisesti puolueen mandaatille. Poliittisesti Repo sanoi itse liukuneensa vasemmalle, mikä tietysti näkyi kaikessa hänen toiminnassaan. Tämän todistavat myös monet aikalaislausunnot. Ääniradion johtoon hän tarjoutui lopulta SKP:n vähemmistön eli taistolaisten ehdokkaana. Mainos-TV:n toimitusjohtajan Pentti Hanskin mukaan Repo oli jo 1964 työhönottohaastattelussa sanonut, että hän on ulkopoliittisesti kekkoslainen, mutta sisäpoliittisesti kommunisti. Kun Repo oli jo Yleisradioon tullessaan omienkin sanojensa mukaan kommunisti, oli hän luonnollisesti NKP-KGB-taistolaiset -akselin keskeisen huomion kohteena, eikä voinut olla siitä itse tietämätön. Hänet valittiin 1969 itäblokin maiden radio- ja tv-liiton OIRT:n presidentiksi ja oli ehdolla myös Neuvostoliiton ohjaileman sosialistisen toimittajajärjestön IOJ:n presidentiksi. Niihin tehtäviin ei päässyt edes ehdolle kuin totinen toveri. Jälkimmäisen järjestön johdossa paistatteli sitten 16 vuotta toinen KGB:n tuntema toveri, Kaarle Nordenstreng.

Alussa reporadion tarkoituksellinen räväkkyys jo sellaisenaan, ilman poliittista latausta, oli omiaan ärsyttämään ja havahduttamaan yleisön. Hella Wuolijoen ”hellaradion” jälkeinen pääjohtaja Einar Sundströmin kausi oli varovaisen ja korrektin ohjelmatoiminnan aikaa. Sen jälkeen mikä tahansa rohkeampi ja eri tavalla tehty ohjelma herätti huomiota. Lisäksi suomalainen yhteiskunta muuttui voimakkaasti 1960-luvulla teollistumisen ja maaltamuuton seurauksena. Kun tuohon kehitykseen lisättiin vielä Englannista Suomeenkin rantautunut New Left, uusvasemmistolaisuus, oli keitos valmis.

Valtion radioyhtiöön palkattiin kymmenittäin vasemmistolaisia toimittajia ja avustajia. Moni tuli taloon ns. liberaalina porvarina, mutta taistolaisten kaaderit värväsivät heidät pian joukkoihinsa. Uutis- ja ajankohtaislähetykset olivat illasta iltaan täynnä julkivasemmistolaisia esiintyjiä. Aikalaiset kertovat, että Yleisradiossa oli käytössä ”mustia listoja” porvariesiintyjistä, joita ohjelmissa ei saanut haastatella. Kommunisteilla oli ”toverituomioistuimia”, jotka pitivät omat ohjelmantekijät nöyrästi vallankumouksen tiellä. Stalinistien sisäisten ohjeiden mukaan edes vähäisintä lastenohjelmaa ei saanut tehdä horjuttamatta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Puskalan tiedusteluraportin mukaan SKP:n järjestöjyrät analysoivat työryhmässä puolueelle ja se aatteelle suosiollisia ohjelmia ja pitivät yhteyttä niiden tekijöihin. Televisio ja radio olivat SKP:n propagandan päävälineitä.

Kuvaruutuun alkoi ilmestyä kohuohjelmia, joista keskusteltiin Yleisradion hallintoneuvostossa, ohjelmaneuvostoissa, tiedotusvälineissä ja eduskunnassa. Tekijöiden mukaan ohjelmien oli tarkoituskin ärsyttää ja olla piikkinä porvarien lihassa. Ongelmia aiheutti erityisesti se, että nuoret toimittajat eivät olleet järin kokeneita ja ammattitaitoisia. Lisäksi rekrytointia ja kaikkea työskentelyä reporadiossa leimasi ja vääristi se, että toimittajien tuli olla virallisen sisä- ja ulkopoliittisen menon hyväksyviä ”kekkoslaisia” ja ”neuvostoystävällisiä”.

Revon ja hänen esikuntansa oli helppo toimia Yleisradiossa, koska vasemmistoon keskustasta liukunut presidentti Urho Kekkonen oli suopea uusvasemmistolaisille ja kommunisteille. Se kuului Yya-henkiseen, Neuvostoliittoa myötäilevään, kekkoslaiseen politiikkaan. Kekkosen nk. lastenkutsut olivat selvä signaali presidentin mieltymyksistä. Niihin kutsuttiin pääasiassa vasemmistolaisia nuoria toimittajia tai kulttuurivaikuttajia.

Ohjelmatoiminta myös kehittyi vaikka tilanne karkasi pääjohtajan hallinnasta

Tietysti voidaan sanoa, että Yleisradio oli aikaisempaa monipuolisempi reporadion hulluina vuosina. Vasemmistoradikalismin into meni kuitenkin yli äyräiden, kun ohjelmia toimittivat poliittiseen ohjaukseen sitoutuneet nuoret ammattitaidottomat intoilijat. Tasapuolisuus unohdettiin, oikeistoa syrjittiin niin ohjelmien käsittelyssä kuin esiintyjien valinnassa. Se oli täysin väärää ja toimiluvan vastaista ohjelmatoimintaa. Siinä uhrattiin sinänsä kannatettava journalismin nykyaikaistaminen politiikan alttarille, jonka ylipappeina halusivat toimia stalinistiset vallankumoukselliset. Toiminta oli kuitenkin tarkoituksellista, kaukaa Moskovasta ohjattua.

Revon kaudella luotiin myös uutta, mikä tapahtui osin hänen ansiostaan, osin hänestä riippumatta. Yleisradio aloitti omat radiouutiset, kirjeenvaihtajaverkko laajeni, ajankohtaistoimintaa ja alueohjelmia kehitettiin, kulttuuriohjelmien tarjonta lisääntyi, kakkosverkko laajeni, kansainvälinen yhteistyö kehittyi ja yhtiön organisaatio selkiintyi. Ohjelmistossa säilyivät Revon poistoyrityksistä huolimatta STT:n neljä päivittäistä uutislähetystä. Myös värilähetystä kokeiltiin ensimmäisen kerran.

Uudistushuumassakin porvaripuolueet korostivat kuitenkin ohjelmiston tasapuolisuutta ja moniarvoisuutta. Kehittäminen tuli toteuttaa hyvän lehtimiestavan mukaisesti. Kokoomus ja pienet oikeistopuolueet olivat aktiivisia mm. ohjelmatoiminnan vastuukysymysten järjestämiseksi. Reporadion epätasapuoliset ja holtittomasti toimitetut ohjelmat saivat aikaan merkittävän positiivisen vastareaktion, joka johti ohjelmatoiminnan säännöstön laatimiseen 1967, uuden toimiluvan mainintaan tasapuolisuudesta ja asiallisuudesta 1968 ja vihdoin radiovastuulakiin 1971. Nämä velvoittavat säännöt ja säädökset suitsivat tuntuvasti piittaamattomia ohjelmantekijöitä.

Repo haki ja sai tukea Neuvostoliitosta - myös Kekkonen ja SKP uudelleenvalinnan kannalla

Kokoomus ja pienet porvariryhmät kampanjoivat siis jo syksystä 1967 lähtien Repoa vastaan. Keskustapuolue oli sidottu Kekkoseen ja ns. kansanrintamaan. Puolueen oikea laita V-linja kääntyi vähitellen Kokoomuksen kannalle ja sittemmin samoin teki sosialidemokraattien oikea laita, ns. Honka-liiton asevelisosialistit. Keväällä 1969 kävi selväksi, että Eino S. Revon toimikauden jatkamisen kannalla oli enää SKP / Skdl, sillä Keskustapuolueen hallintoneuvostoryhmä ja sen V-linja olivat luopuneet Revosta. Erittäin kuvaavaa reporadion poliittiselle merkitykselle oli, että presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton edustajat olivat Revon uudelleen valinnan kannalla; siis NKP, SKP, KGB ja Kekkonen. Yleisradion hallintoneuvosto valitsi kuitenkin Erkki Raatikaisen uudeksi pääjohtajaksi, ja yhtiössä alkoi nk. toinen suuri normalisointi. Revon valinta SKP / Skdl:n edustajana ääniradion johtajaksi jatkoi kuitenkin reporadion kriisiä. Se huipentui pakkolomaan kesällä 1972, minkä jälkeen tilanne alkoi olla uuden hallinnon käsissä.

NKP:n ja KGB:n suuri kiinnostus Yleisradion merkitykseen suomalaisten kääntämisessä sosialismin tielle näkyi juuri neuvostoliittolaisten toiminnassa Revon jatkokauden turvaamiseksi. Neuvotteluja käytiin erikseen Petroskoissa Neuvostoliiton korkeiden edustajien ja Revon kesken. Venäläiset olivat erityisesti halunneet selvittää, kenelle tulee puhua Revon valinnan varmistamiseksi. Se käy ilmi presidentti Kekkosen päiväkirjasta. Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja Erkki Raatikainen oli kaiken lisäksi luvannut neuvostoliittolaisille esittää Repoa.

Heikko johtaminen ja tarkoituksellinen vallan antaminen KGB:n ohjauksessa toimiville taistolaisille ohjelmantekijöille kaatoivat Revon. Kansalaisten ja poliitikkojen enemmistö eivät halunneet valtion radion olevan yhden poliittisen suunnan agitaatioväline. Vallitseva länsimainen demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä ja yksilökeskeinen vapaa viestintä saivat voiton marxismi-leninismin oppien mukaisesta valtion monopoliin perustuvasta tiedotusideologiasta.

Vuoden 1970 ”radiovaaleissa” Kokoomus ja SMP saivat suurvoiton ja eduskunta muuttui maamme onneksi oikeistoenemmistöiseksi. Nuo vaalit olivat loistava esimerkki joukkotorjunnasta, joka kohdistui totalitarismiin tähtäävään äärivasemmistolaiseen ohjelmapolitiikkaan. Kokoomuksen johto kävi siis tietoisesti ideologista taistelua ja käytti onnistuneesti vaaleissa reporadiota hyväksi. Jälkeenpäin voidaan oikeistolaisesta näkökulmasta perutellusti todeta, että kaikki kävi Suomen kansan parhaaksi.

Reporadio oli pilkkanimi epäonnistuneelle, ns. informatiiviselle ohjelmapolitiikalle

Tämä tietopamfletti ei siis ole ylistyslaulu reporadiolle, päinvastoin, Eino S. Repo ja hänen johtamansa Yleisradio on laskettu jalustaltaan ja asetettu oikeisiin mittasuhteisiin. Tätä ei ole tehty jälkiviisaasti, vaan 1960-luvun aikalaisten jo reporadion kuumina vuosina myöhemmin haastatteluissa esittämien näkemysten pohjalta. Reporadion kultin kaataminen ei siis tässä perustu viestintäpoliittiseen takin kääntöön, vaan lähteiden ja kirjoittajan omien kokemusten kertomaan.

Tarkastelun keskeinen loppupäätelmä on se, että Yleisradio ajautui ns. reporadion aikana lähelle äärivasemmistolaista haltuunottoa. Vähemmistökommunistit, ns. taistolaiset olivat tuon operaation käsikassara, taustalla itäinen suunnitelma. Kommunistinen ideologinen vyörytys radioaalloilla palveli Neuvostoliiton poliittisia tarkoitusperiä, ja vyörytys tapahtui presidentti Urho Kekkosen tieten ja tuella. Revon ja hänen äärivasemmistolaisen PTS-elimensä ohjelmapoliittisena tavoitteena oli auttaa Suomen siirtämistä sosialismiin mahdollisimman rauhanomaisesti, ideologisen ”henkisen miehityksen” kautta. Tämän prosessin tärkein tiedotusväline oli Yleisradio. Radioaalloilla ei ollut samaa porvarillista häirintää ja sananvapautta kuin lehdistössä. Viesti voitiin oikeiden toimittajien avulla välittää ”miehittäjien” haluamalla tavalla.

Länsimaisen demokratian ja sananvapauden kannattajille ilmiö nimeltä reporadio ei ole mikään romanttinen kultti uusista tuulista. Repoa kulttihahmoksi nostaneet ”reporadiolaiset” sen sijaan huokailivat hänen avoimuutensa ja passiivisen sallivuutensa perään. Karismaattisuuteensa ja omaan narsistisuuteensa käpertyneeltä Revolta kuitenkin puuttuivat johtajan kyvyt. Reporadio-kultin ylistäjiltä olivat ja ovat nimittäin unohtuneet ne karkeat virheet, jotka pääjohtaja ja hänen alaisensa tekivät. Repo ei osannut ja halunnut johtaa ohjelmatoimintaa, vaan antoi vallan toimittajille. Tämän hän teki usein ohi päälliköitten, antamalla toimittajien ohittaa esimiehensä. Hän halusi, että Yleisradio ja pääjohtaja henkilökohtaisesti olivat suuren huomion kohteena, jopa suuremman kuin eduskunta ja koko poliittinen järjestelmä.

Reporadion vasemmistoradikaali ohjelmisto oli suureksi osaksi journalistisesti heikkoa. Toimittajien ammattitaito oli horjuva ja vielä onnettomammaksi sen teki yksipuolinen poliittinen asennoituminen. Eino S. Repo ei ollut erityinen yleisradiotoiminnan erikoisasiantuntija, radiojournalismin taitaja tai pr-mies. Hän oli enemmän kulttuuriboheemi, joka alkoi liikaa nauttia vallastaan. Julkisuudenhalussaan hän menetti tärkeimmän yhteistyötahonsa, poliittisen hallintoneuvostonsa ja sitä kautta puolueiden luottamuksen. Lopulta Repo jäi vain vähemmistökommunistien, taistolaisten henkiseksi johtajaksi. Hänen toimintansa oli osin tahallista, omaan ideologiaan liittyvää uhoa, mutta myös eräänlaista tiedostamatonta psykologista hyvitystä lapsuuden traumoista. Runsas alkoholin käyttö ja piittaamaton, huonokäytöksinen johtaminen lienevät osaltaan vaikeuttaneet tilannetta.

Eurooppalaisen kehityksen mukana Yleisradio olisi 1960-luvun lopulla uudistunut joka tapauksessa, vaikka pääjohtajaksi olisi tullut saman tien Raatikainen tai Kiuru. Uutis- ja ajankohtaistoiminta ja muu monipuolisempi journalismi olisi kehittynyt ilman Repoakin paljon hallitummin ja tasapuolisemmin. Hän vain sattui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, itsevaltaisen presidentin ystävä, vasemmiston riveissä sen tukemana, varmuudella NKP: ja KGB:n merkitsemä. Siinä olisi kenen tahansa ollut helppo olla hybriksen vallassa, ylimielinen ja pirullinen ruhtinas, kuten aikalaiset ovat kuvanneet. Hän luotti täydellisesti korkea-arvoisen ystävänsä Kekkosen ja itäisen suurvallan antamaan selkänojaan. Pakkolomastaankin hän yritti vielä tehdä ulkopoliittisen kysymyksen.

Suomalainen poliittisen historian kirjoitus ja nykymedia näkevät jo paremmin, että 1960-luvun toisinajattelijat Kokoomuksessa ja muissa porvariryhmissä olivat jo reaaliajassa oikeassa kaikessa, mistä reporadiosta, suomettumisesta ja taistolaisuudesta nyt kriittisesti puhutaan. Toki on myös tiettyyn rajaan ymmärrettävää, että Yleisradion ja poliittisten päättäjien tuli ottaa huomioon Neuvostoliiton intressejä. Itäistä naapuria kohtaan piti olla korrekti, mutta kommunistien avoin vallankumouspropaganda oli liikaa niin valtaosalle poliitikoista kuin Suomen kansastakin.

Eino S. Repo olisi todennäköisesti saanut jatkokauden, jos hän, Keskustapuolue ja presidentti Kekkonen olisivat ajoissa kuunnelleet kansan mielipidettä reporadion radikaaleista ohjelmista. Yleisradion poliittinen voima ja Revon ja Kekkosen liukuminen vasemmalle aiheuttivat kuitenkin sellaisen uhon ja voimantunnon, että hyvätkin uudet avaukset jäivät tuossa vaiheessa asiattomuuksien alle.

Mediavallan kaappaaminen luottopresidentille onnistui vain osittain - Helsingin Sanomat ei taipunut

Jo vuonna 1960 Urho Kekkonen ja hänen poikansa Matti Kekkonen, joka oli sopivasti kulkulaitosministerinä, ajoivat radiomonopolia ja Tesvision kaatamista. Se tapahtuikin juuri ennen Revon kauden alkua, ja näin reporadio oli vain luonnollinen jatke tälle tiedotusvallan kaappaamiselle. Kun kokonaisuuteen liitetään vielä Maalaisliiton halu vallata Helsingin Sanomat 1965, on turha puhua pelkästä uudistamishalusta. Urho Kekkonen runnasi Eino S. Revon pääjohtajaksi ennen muuta varmistaakseen valtion monopoliradion lojaalisuuden sisä- ja ulkopolitiikalleen, koska lehdistöä hän ei saanut myllykirjeistään huolimatta kahlituksi mieleisekseen. Hallitus ja eduskunta olivat jo vahvasti hänen hyppysissään. Näin ollen ei ole kovin uskottava se mm. Yleisradion virallisen historia tulkinta, että Kekkonen ja Maalaisliitto halusivat Revon johtoon ajatuksena nimenomaan Yleisradion uudistaminen.

Poliittisen ja mediavallan keskittäminen luottopresidentille sopi varmaan mainiosti myös NKP:n ja KGB:n laatiman ideologisen miehittämisen suunnitelmaan. Repo antoi taistolaisille ohjelmakaadereille vallan Yleisradiossa, mutta demokratiaan uskovien poliitikkojen ja kansan vastareaktio oli voimakas.

"Radiovaalit" 1970 reporadion lopun alku - kansa katkaisi tien sosialistiseen Suomeen

Radiovallankumous koki ensimmäisen kovan takaiskun, kun vasemmistoenemmistöisen eduskunnan valitsema hallintoneuvosto syrjäytti Revon pääjohtajan paikalta huhtikuussa 1969. Ratkaiseva isku tuli maaliskuussa 1970, kun Suomen kansa äänesti eduskuntaan oikeistoenemmistön. Kokoomus sai suurvoiton noissa ”radiovaaleissa”. Vallankumouksen tekijät ja myös Kekkonen ottivat vaalit hyvin raskaasti, sillä marssi kohti sosialismia hidastui huomattavasti.

Mikäli Repo olisi saanut jatkokauden ja vasemmisto olisi säilyttänyt eduskuntaenemmistönsä vaaleissa 1970, olisi Suomen yhteiskunnallinen kehitys luisunut aimo askeleen kohti sosialismia. Yleisradio olisi vain voimistanut PTS-elimen julistamaa kamppailua ”porvarillisen hegemonian” kaatamiseksi. NKP-KGB-SKP-taistolaiset -akselin kaavailema Suomen ideologinen miehitys ei onneksi kuitenkaan edennyt. Yleisradion vaaran vuodet alkoivat väistyä ja poliittisella rintamalla rauhoittui, kun presidentti Kekkonen passitti vallankumousta puuhanneen suurlähettiläs Beljakovin Moskovaan keväällä 1971. Presidentti oli kuunnellut varoituksia ja jarrutti hieman.

Viestintäpoliittisen taistelun sankarit ja konnat

Ketkä sitten olivat sankareita taistelussa reporadion kaatamiseksi? Heitä olivat kaikki ne, jotka uskoivat vaikeista poliittisista suhdanteista huolimatta demokratiaan ja sen perusvoimaan, sananvapauteen. Sankareita olivat kaikki, jotka jo aikalaisina näkivät kommunistien suunnitelmat Suomen ”henkiseksi miehittämiseksi”. Kansallinen Kokoomus oli se poliittinen ryhmä, joka ensimmäisenä ja voimakkaimmin alkoi arvostella Eino S. Repoa ja hänen radiotaan.

Reporadion pysäyttäjiksi nousivat ennen muita kokoomuslaiset vaikuttajat, loppuvaiheessa Keskustapuolueet ns. V-linjan voimahahmot ja ennen muuta porvariryhmien ylivoimainen vaikuttaja Osmo A. Wiio. Ilman monien terävien sananvapauden ritarien uupumatonta panosta reporadion tarina olisi saattanut muodostua tärkeäksi osaksi sosialistisen Suomen totalitaarisia legendoja.

Uusi vuosikymmen oli ismien taistelua, jossa viime kädessä vastakkain olivat kommunismi ja moniarvoinen länsimainen demokratia. Taistolaisten nousun myötä 1970-luvusta tuli kuitenkin vielä voimallisemman vastakkainasettelun aika niin viestinnässä kuin politiikassa. Radio- ja tv-toiminnassa kamppailu käytiin akselilla valtiojohtoinen monopoli vastaan yksilökeskeinen liberaali kilpailu. Reporadion kausi oli vasta alkusoitto 1970-luvun viestintäpoliittiselle taistelulle. Vasemmiston viestintäpolitiikkaa dominoivat marxilaiset tutkijat. He korostivat yhteiskuntakeskeistä viestintämallia, johon kuului valtion monopoli kaikessa sähköisessä viestinnässä radio- ja tv-toiminnasta oppimateriaaleihin. Tieteessä se oli koulukuntien taistelu: Osmo A. Wiio vastaan Kaarle Nordenstreng. Aika näytti, että länsimainen, liberaali, laajaan sananvapauteen ja kilpailuun perustuva wiiolainen ajattelu voitti marxilaisen viestintäajattelun. Nyt elämme kymmenien radio- ja tv-kanavien digitaalisessa maailmassa, jossa reporadion tunkkainen monopoli on onneksi vain kaukainen painajainen.

Vuosikymmenien aikana tapahtunut sähköisen viestinnän vapautuminen on ollut Suomelle ja sen demokraattiselle yhteiskuntajärjestelmälle onneksi. Kymmenien kanavien avautuminen on johtanut ohjelmasisältöjen monipuolistumiseen ja sananvapauden lisääntymiseen. Mitä enemmän kanavia ja toimittajia on, sitä kauempana ovat totalitaarinen poliittinen järjestelmä ja radiomonopoli. Silti meillä tarvitaan aina parlamentaarisesti valvottu valtion radioyhtiö, eduskunnan alainen tiedotusväline. Se turvaa kansalaisten tiedonsaannin kaikissa oloissa. Yleisradio on selvinnyt vaikeista kausistaan ja se on osoittanut nykypäivänä olevansa tärkeä viestin. Se on elänyt suomalaisten kanssa sodan ja rauhan ajan ja palvellut kansaa jo yli 80 vuotta. Sillä on paikka tärkeänä viestintävälineenä myös tulevina vuosikymmeninä, median monipuolisessa kirjossa. Yleisradion ja koko median tärkein haaste tulee aina olemaan hyvän toimittajatavan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen.

Takaisin otsikkoihin >>

SELITYKSIÄ

Eino S. Repo

1919-2002, filosofian kandidaatti, Kustannus Oy Otavan virkailija 1950, Uuden Suomen kirjallisen osaston toimittaja 1949-1950, elokuva- ja radioarvostelija 1950-1952, Apu-lehden kirjallisuustoimittaja 1959-1963, Oy Mainos-TV-Reklam Ab:n ohjelmajohtaja 1964, Oy Yleisradio Ab:n pääjohtaja 1965-1969, ääniradion johtaja 1970-1975. Muu toiminta: Ajan Kirjan toimitussihteeri 1949-1950, Ulkopolitiikka -kirjan toimitussihteeri 1949-1950, Ulkopolitiikka-Utrikespolitik -lehden päätoimittaja 1961-1964, K. J. Gummerus Oy:n hallintoneuvosto 1953-1963, Eino Leinon seuran sihteeri 1950-1953, puheenjohtaja 1957-1965, kunniajäsen 1970, Kirjailijayhdistys Kiilan kunniajäsen 1969, EBU:n hallintoneuvosto 1965-1968, sosialististen maiden radio- ja tv-järjestön OIRT:n presidentti 1969-1971 ja radiokomitean puheenjohtaja 1971-1973, Suomen Tietotoimiston johtokunta 1965-1970, Suomi-Neuvostoliitto -seuran hallintoneuvosto 1967-1972, Suomi-Unkari -seuran johtokunta 1966-1980, Paasikivi -Seuran valtuuskunta 1964 - 1979, Suomen rauhanpuolustajien keskuskomitea 1972-1980, Suomi-Chile -seuran puheenjohtaja 1973-. Julkaisutoiminta: Pihlajanmarjat 1975 (muistelmat), toimittanut mm. Toiset pidot Tornissa1954, Urho Kekkosen juhlakirja 1960, Ny finsk lyrik 1960, Urho Kekkonen idässä ja lännessä 1962, Helsingin Puhelinlaitos 1882-1957. Puolue: SKP/Skdl:n piirissä.

ns. informatiivinen ohjelmapolitiikka

Marxilaisten tutkijoiden Yrjö Ahmavaaran ja Kaarle Nordenstrengin kehittämä ohjelmapoliittinen linjaus. Perusidea oli ns. informatiivisuuden asettaminen kaiken muun edelle. Yleisradion ohjelmien tuli olla ”älyllisesti aktivoivia” ja niiden tuli jakaa tietoa asioiden ja tapahtumien ”todellisesta tilasta”. Informatiivisuuden tuli läpäistä koko tarjonta lastenohjelmista viihteeseen ja uutisiin. Ohjelmissa tuli suhtautua kriittisesti vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään ja tarjota uusia malleja ”maailmankuvaksi”. Eino S. Repo äärivasemmistolaisine esikuntineen kaatui tämän linjauksen marxilaiseen yksipuolisuuteen.

”uusvasemmistolaiset”

Kannattivat usein aluksi nk. porvarillista liberalismia tai yleistä kulttuuriradikalismia. Pian siihen tarttui Englannista nk. new left -aatetta. Pian kehittyi ns. uusvasemmistolainen ajattelu, joka oli varsin lähellä sosialismia ja kommunismia. Radikaaliin vasemmistolaisuuteen sekoittui myös ultrapasifismia Sadankomiteoineen ja Rauhanpuolustajineen, hippiliikkeen piirteitä ja vihdoin äärivasemmistolaisuutta. SKP, sen vähemmistö taistolaiset ja SDP:n vasen laita hämärsivät tarkoituksellisesti NKP:n ohjeiden mukaan käsitteitä puhumalla "yleisdemokraattisista voimista" tai "sitoutumattomista vasemmistolaisista".

”taistolaiset”

Kommunisti Taisto Sinisalon johtama SKP:n vähemmistö, joka toimi NKP:n ja KGB:n etäispäätteenä Suomessa. Taistolaisten tavoitteena oli pohjustaa proletariaatin diktatuurin perustamista Neuvostoliiton ohjeiden mukaan. Tärkeä osa sitä oli propaganda, mm. Yleisradion avulla. Ensin oli tarkoitus tehdä ”henkinen miehitys” ja sitten vallankumous. Tunnettiin myös nimellä stalinistit eli ”stallarit”.

Puskalan toimisto

Sosialidemokraatti Veikko Puskalan johtama, Helsingissä sijainnut salainen toimisto, jonka tehtävänä oli SKP:n ja suomalaisten kommunistien toiminnan seuraaminen. Tärkeänä osana oli SKP:n ja NKP:n yhteistyön vakoilu. Toimiston palveluksessa oli henkilöitä myös SKP:n sisäpiiristä. Toimiston rahoituksesta vastasivat elinkeinoelämän taustavoimat.

NKP

Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue

KGB

Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuosina 1954 -1991. Nykyisin sitä vastaa FSB, joka on Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu.

SKP

Suomen Kommunistinen Puolue, perustettiin Moskovassa 1918. Puolueen tavoitteena oli tehdä Suomesta Neuvostoliiton mallin mukaan kommunistinen, ”proletariaatin diktatuuriin perustuva työväenvaltio”.

Takaisin otsikkoihin >>